Suomalaista turvallisuuskeskustelua varjostaa vieläkin viime sotien kokemuksesta kumpuava pelko Venäjän sotilaallisesta uhasta. Niin keskustelu jalkaväkimiinoja korvaavasta asejärjestelmästä kuin Suomen mahdollinen jäsenyys sotilasliitto Natossa ovat alisteisia tälle uhkakuvalle. Vanhat uhkat ohjaavat valintojamme niin kauan kuin Venäjän ongelmista ei käydä avointa keskustelua.
Näen Venäjän uhkan yhä enemmän sen yhteiskunnallisessa kehityksessä. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Tapani Vaahtoranta on peräänkuuluttanut hiljattain Venäjän tämän kehityksen suhdetta maan turvallisuuspolitiikkaan.
Presidentti Tarja Halosen äskettäin (IL 1.10.) ilmaisema käsitys siitä, että Suomi ja Venäjä ovat samalla demokratian, ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja oikeusvaltion tiellä, on liian optimistinen. Olisi tärkeää, että Halonen toteuttaisi presidentti Putinin kesällä esittämästä kutsusta vierailun Marin tasavaltaan antaen tällä tavoin tukensa Venäjän muillekin vaikeuksissa oleville vähemmistöille.
Erityisen ongelmallista on, että Venäjä näyttää taantuneen kuukausi kuukaudelta enemmän Neuvostoliittoa muistuttavaan tilaan. Tiedotusvälineiden vapautta rajoitetaan räikeästi, kansalaisjärjestöjen toimintaa rarjoitetaan poliittisin perustein, Tshetshenian sotaretkeä yritetään paikata tarjoamalla asukkaille sirkushuveja kuten vesipuistoja. Oikeuslaitosta ei millään perusteilla voi pitää riippumattomana. Historiaa kirjoitetaan uudestaan niin, että kysymyksessä talvisodan syttymisen syistä on palattu Gorbatsovia edeltäneeseen aikaan.
Kyse ei ole vain Venäjästä vaan laajentuvasta Euroopan unionista. Samanlaista jälkineuvostoitumista tapahtuu muissakin Euroopan entisissä sosialistimaissa. Serbiassa – aivan kuten Venäjällä – ulkomaista tukea vastaanottavat kansalaisjärjestöt on leimattu epäisänmaallisiksi. Diplomaattien raporteissa puhutaan jo “noitavainoista”. Erityisen painostuksen kohteena ovat järjestöt, jotka vaativat Serbiassa Balkanin 1990-luvun sotien menneisyydenhallintaa.
Niin Suomessa kuin Venäjälläkin tarvitaan menneisyydenhallintaa. Valtiovallan tulee aktiivisesti helpottaa historioitsijoiden työtä edistämällä arkistojen avautumista, mutta myös poliitikkojen on historian tutkimuksen tulosten pohjalta uskaltauduttava keskusteluun lähimenneisyytemme mustista aukoista. Sotavankien luovutukset ja suomettumisen ajan siteet Neuvostoliittoon ovat esimerkkejä aihealueista, joiden tutkimus ja käsittely on tärkeää.
Parhaita tapoja vapautua menneisyyden uhkakuvista on, että tavalliset suomalaiset ja venäläiset kiinnostuvat toisistaan. Kansalaisten, heidän järjestöjensä sekä yritysten kanssakäymisen helpottaminen on siis myös mitä parasta ennaltaehkäisevää turvallisuus-politiikkaa. Tähän kuuluu myös viisumivaatimusten asteittainen helpottaminen sitä myötä kuin huoli kansainvälisen rikollisuuden leviämisestä poistuu.
