Kotisivuni ovat olleet teknisistä syistä rempallaan joitakin viikkoja, enkä ole pystynyt julkaisemaan niillä mitään uutta, vaikka syksyn työntäyteisimpänä aikana on tullut puhuttua, kirjoitettua ja koettua paljon. Blogi kuitenkin toimii, joten katkaisen nyt hiljaisuuden.

On pakko sanoa, että Kristian Smedsin Tuntematon sotilas on todella vuosikymmenen näytelmä. Olen iloinen, että ystäväni K. otti minut  eilen mukaansa ensi-iltaan. K., alan asiantuntija, puhuu jopa vuosisadan teatterikokemuksesta. Tämä ei todellakaan ole mitään kesäteatteria, harmittomia, peräkkäin liimattuja tuokiokuvia, mitä esimerkiksi samaan aikaan esitettävä Svenska Teaternin Mannerheim-näytelmä edustaa.

Helsingin Sanomissa Suna Vuori totesi tänään osuvasti, että Smedsin Tuntematon sotilas kertoo kalliisti lunastetusta maasta, joka on myyty halvalla. Tällaisena se on nimenomaan isänmaallinen teko, kunnianosoitus sotien veteraaneille. Vain pintaan takertuva voi kokea sen rienaukseksi.

Iltapäivälehdissä runsaasti huomiota ovat saaneet laukaukset, joita esityksen loppuhuipennuksessa ammutaan kohti yhteiskuntaelämän ja viihteen julkkiksia esittäviä kasvokuvia. Tämä “keskustelu” itsessään osoittaa jotain Suomen kollektiivisen sieluntilan loputtomasta pinnallisuudesta. Eduskunnassa tapasin useita kollegoja, joilta oli pyydetty laukauksista kommenttia, vaikka he eivät olleet edes nähneet näytelmää. Hyvä, ettei sentään ainakaan vielä liene nostettu keskustelua näytelmäntekijän rikosoikeudellisesta vastuusta. 

Symbolisia laukauksia kohti Suomi-ikoneja ei voi käsittää muuksi kuin viestiksi siitä, että eivät isämme ja isoisämme taistelleet ja kuolleet siksi, että maassa nyt vallitsee tyhjänpäiväinen viihteellisyys, hämmennys inhimillisten peruskysymysten äärellä.

Vauraus ei ole tehnyt Suomesta enää aikoihin onnellisempaa, tutkimusten mukaan suomalaiset olivat 20 vuotta sitten jopa onnellisempia kuin nyt. Kansainvälisen sensaation aikaansaanut menestys koululaisten PISA-vertailuissakin kuvaa pikemminkin mekaanista lukutaitoa kuin sydämen sivistystä ja kykyä jakaa kokemuksia ja luoda yhdessä uutta. CP-vammaista potkiva Lammio edustaa hyvinvoinnin varjossa lisääntyvää kovuutta heikko-osaisimpia kohtaan. Kaikenlaisia nahjuksia täällä hyysätään siis.

Saamme myös kosketuksen siihen alitajuiseen painolastiin, jota Suomessa koetaan vielä tänäkin päivänä Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Venäjän muuttuminen kuukausi kuukaudelta autoritäärisemmäksi on myös seurausta kyvyttömyydestä tarkastella sotien ja niiden jälkeisen ajan pimeitä puolia silmästä silmään. Katsojien eteen asetetussa Venäjän-peilissä vilahtavat paitsi Vladimir Putinin myös Anna Politkovskajan kasvot. Haluaisinpa  nähdä Smedsin Tuntemattoman sotilaan esitettävän myös Moskovassa. 

Nähköön näytelmän mahdollisimman moni nuori ja nuori aikuinen. Se on uuden sukupolven menneisyydenhallintaa, joka auttaa ymmärtämään mistä me suomalaiset tulemme ja minne matkaamme.