Vihreän liiton valtuuskunnan kokous Helsingissä

Puhe turvallisuuspoliittisessa paneelissa 21.9.

Heidi Hautala
Euroopan parlamentin jäsen

Syyskuun 11. päivän jälkeisen ajan tärkein ajatus on, että kansainvälistä terrorismia vastustettaessa on tiukasti toimittava terrorismin syiden poistamiseksi. Turvallisuus on yhä enemmän sidoksissa siihen, miten tässä onnistutaan. Olisi pään panemista pensaaseen pelkistää keskustelu Suomen turvallisuudesta kysymykseksi mahdollisesta liittymisestä Natoon. [:]

Suurin turvallisuusuhka maailmassa on sen yhä selvempi jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin maihin. Maailmanyhteisön rikkaat jäsenet ovat kerta toisensa jälkeen sitoutuneet nostamaan kehitysyhteistyörahoituksensa 0.7 prosenttiin BKT:stä. Koko 1990-luvun on tästä tavoitteesta etäännytty kauemmaksi. Erityisen räikeä tämä kehitys on kun tuoreessa muistissa on, että vain pari vuotta sitten YK:n vuosituhannen huippukokouksessa päätettiin puolittaa absoluuttinen köyhyys maailmassa vuoteen 2015 mennessä. Nämä tavoitteet ovat mukana myös Johannesburgin kestävän kehityksen huippukokouksen toimintaohjelmassa. Merkittäviä uusia sitoumuksia niiden toteuttamiseen ei kuitenkaan annettu.

Vihreät ovat olleet ajamassa voimakkaasti ns. kehityksen uusia innovatiivisia rahoituskeinoja. Työtä esim. Toinin veron puolesta on jatkettava entistä määrätietoisemmin.

Vaikka kaikki lupaukset virallisen kehitysyhteistyön rahoituksesta toteutettaisiin, ovat rikkaiden maiden valtiontuet moninkertaiset niihin nähden. Viime aikoina kehitysmaat ovat suunnanneet painostuksensa erityisen voimakkaasti maatalouden vientitukeen, jotka vaikeuttavat tuotantoa kehitysmaissa. Johannesburgin konferenssissa EU kertoi puheenjohtajamaansa Tanskan suulla hyvin selkeästi, että edessä on niiden lopettaminen. Tuet olisikin käytävä läpi, jotta voidaan tunnistaa ne, joilla on pidetty yllä köyhyyttä kehitysmaissa. Joiltakin osien tukien lakkauttaminen hyödyttäisi maailmanmarkkinoita hallitsevia monikansallisia yhtiöitä, kuten MTK on huomauttanut.

Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen ovat parhaita esimerkkejä siitä, miten ympäristö- ja kehityskysymykset kutoutuvat yhteen. Kansainvälisillä ympäristösopimuksilla ei ole tarpeeksi suurta painoarvoa tilanteessa, jossa WTO:sta on tosiasiassa muodostunut eräänlainen maailmanhallitus, jonka toimivaltaan tullaan alistamaan yhä useampia aloja palvelukauppa ja investoinnit mukaan lukien. Tavoitteena tuntuu olevan kansallisten rajojen häivyttäminen yritystoiminnalta.

Johannesburgin toimintaohjelmasta putosi tiukan keskustelun jälkeen pois viittaus WTO-sääntöihin kohdassa, jossa vaaditaan ympäristö- ja kehitysnäkökulmien ja kauppasääntöjen keskinäistä yhteensopivuutta. Tämä on heikko signaali siitä, että globalisaatiokritiikki alkaa saada äänensä kuuluviin myös siellä, missä päätöksiä tehdään. Tällä voi olla merkitystä laadittaessa jatkossa WTO:n toimintaohjelmaa.

Kehitys-, ympäristö- ja kauppanäkökulmien yhdentäminen vaatii myös YK:n näistä kysymyksistä vastaavien järjestöjen (UNEP, UNDP, UNCTAD) yhteyksien tiivistämistä, jopa yhdistämistä, jotta WTO:lle syntyy tarpeellinen vastapaino.

Syyskuun 11. päivän jälkeen ikkuna oli hetken aikaa auki sille, että maailmanyhteisölle, YK:lle, annettaisiin uusia toimivaltuuksia. Yhdysvallat on kuitenkin vain etääntynyt monenvälisestä yhteistyöstä kuten sen suhtautuminen Kioton ilmastosopimukseen ja kansainväliseen rikostuomioistuimeen osoittaa.

Yhdysvallat on koetellut myös EU:ta pyrkien kahdenvälisiin sopimuksiin sen jäsen- ja hakijamaiden kanssa siitä, että Yhdysvaltojen kansalaisia ei voida saattaa kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen. EU:n on päinvastoin syytä muuttaa omia rakenteitaan niin, että se voi toimia maailmanpolitiikassa voimakkaammin ja yhtenäisemmin. Konventissa yksi eniten tukea saaneista ehdotuksista onkin ollut ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistaminen.

EU:n pitää kuitenkin olla nykyistä demokraattisempi voidakseen olla nykyistä vahvempien toimivaltuuksien arvoinen. Ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kytkeytyvät yhä selkeämmin yhteen terrorismin vastaisessa toiminnassa. EU:ssa ulko- ja sisäasioita koskevat päätökset tehdään entistä epädemokraattisemmin niiden sotkeutuessa toisiinsa esimerkiksi poliisiyhteistyössä ja kriisinhallinnassa. Onhan kumpikin hallitusten välistä toimintaa. Parhaillaan ollaan valmistelemassa päätöstä, jossa kaikki EU-maat sitoutuvat velvoittamaan operaattorit tallentamaan teleliikennetiedot mahdollista rikostutkintaa varten kahdeksi vuodeksi. Terrorismin vastaisesta taistelusta on muotoutumassa tekosyy, jonka varjolla poliittisesti kiusallisia ajatuksia kuten itsemääräämisoikeutta vaativia tahoja tai hallitusten arvostelijoita voidaan pidättää mielivaltaisesti. Yhdysvaltain vaikutus oikeusvaltioperiaatteiden sivuuttamiseen on ollut suuri.

EU:n sotilaskomitean puheenjohtaja Gustav Hägglund on todennut, että kysymys Suomen jäsenyydestä Natossa ei ole kovin tärkeä. Voi järkeillä, että Natolla ei ole kovin perusteltua tehtävää maailman turvallisuuteen eniten vaikuttavien kysymysten ratkaisemisessa. Ja kun se voi ratkaista kriisejä tai estää kansanmurhia sotilaallisin keinoin, Suomi voi oman päätöksensä pohjalta osallistua operaatioihin esim. rauhanturvajoukoilla osana EU:n kriisinhallintaa. Sen takia ei tarvitse olla Naton jäsen.

Toiseksi Gustav Hägglund on vahvistanut, että (Brysselinkin näkökulmasta) olennaiset päätökset tehdään Washingtonissa. Maassa on vallalla kansallinen trauma, joka vie Yhdysvaltoja kauemmaksi tarvittavista turvallisuusratkaisuista, kuten YK:n vahvistamisesta.

Olisi outoa, jos Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä päätettäisiin ilman kansanäänestystä, ja nimenomaan niin, että kansalaiset sanovat siitä viimeisen sanan. EU-jäsenyyden neuvoa-antavan kansanäänestyksen tuloksesta aiheutunut spekulaatio kansalaisten enemmistön mielipiteestä olisi syytä välttää. Siksi olisikin viisasta liittää perustuslakiin velvoite alistaa merkittävät kansainväliset sopimukset kansanäänestyksessä hyväksyttäväksi tai hylättäväksi – sen jälkeen kun eduskunta on tehnyt ensin oman ratkaisunsa.