Tuore asevientiraportti haastaa pohtimaan, miksi Suomestakin viedään aseita maihin, joiden kehitystä pyrimme samaan aikaan toisaalla edistämään. Raportti käsittelee Suomen asevientiä vuonna 2009.[:]Raportin esittämä kysymys on hyvä. Asevientilupien myöntäminen maihin, joissa on esiintynyt ihmisoikeusloukkauksia, on kaukana siitä johdonmukaisuudesta, joka tulee olemaan nyt valmistelussa olevan, uuden kehityspoliittisen ohjelmamme keskeinen periaate.

EU-maat ovat jo nyt sitoutuneet yhteisiin kriteereihin, jotka rajoittavat niiden asevientiä kolmansiin maihin. Kukin valtio tulkitsee erikseen, onko syytä uskoa, että kohdevaltio kääntäisi aseet esimerkiksi kohti omia kansalaisiaan. Käsikranaattien tai tankkien vienti vaikkapa Bahrainiin olisi tällainen ajankohtainen riskioperaatio.

Jäsenmaiden tulkintakäytäntöä on syytä yhdenmukaistaa nyt, kun vuonna 2008 sitoviksi muuttuneita asevientisääntöjä ryhdytään EU:ssa tarkistamaan. Siihen tarvitaan riippumatonta, julkista arviointia.

EU-maat myös raportoivat asevientiluvistaan epätasaisesti, mihin on nyt puututtava. Suomen myöntämät luvat ovat vertailussa kiitettävän julkisia, mutta meilläkin aseiden loppukäyttäjä jää hämäräksi, jos ne välitetään toisen valtion kautta. Kielteiset päätökset jäävät kertomatta – mielestäni perusteetta.

Asevientilupien myöntäminen on ulkopoliittinen, ei puolustuspoliittinen kysymys. Siksi olisikin järkevää, että asevientilupien myöntäminen siirrettäisiin puolustusministeriöstä ulkoministeriöön. Ulkoministeriöllä on kokonaisvaltaisin ja selkein kuva siitä millaiset olosuhteet missäkin maassa ovat.

Tuore asevientiraporttikin osoittaa, että asekauppaa ei voi tarkastella irrallisena muusta kehitys- ja ulkopolitiikasta.

(Julkaistu Vihreässä blogissa 11.10.2011.)