Omistajapolitiikassa joudutaan alituiseen hakemaan hyväksyttävää tasapainoa yhteiskunnallisen ja liiketaloudellisen kannattavuuden välillä. Se taas edellyttää julkistaa keskustelua ja kaikkien eri intressiryhmien aktiivista vuorovaikutusta, totesi ministeri Heidi Hautala puheessaan yritysvastuuta käsitelleessä Valtion omistajapolitiikka -seminaarissa.[:]

Heidi Hautalan puhe Valtion omistajapolitiikka -seminaarissa 17.1.2012

Hallituksen omistajapolitiikan lähtökohtana on yhteiskunnallisesti ja liiketaloudellisesti kestävä tulos. Kuten olemme kuulleet, eniten uutta entiseen linjaukseen verrattuna on tämän päivän aiheessamme, yritysten yhteiskuntavastuussa. Runsaan puolen vuoden kuluessa omistusohjauksesta vastaavana ministerinä olen saanut oppia, että kansalaisilla on suuria odotuksia valtion omistamien yhtiöiden vastuullisuuteen. Juuri siitä syystä omistajapolitiikassa joudutaan alituiseen hakemaan hyväksyttävää tasapainoa yhteiskunnallisen ja liiketaloudellisen kannattavuuden välillä. Se taas edellyttää julkistaa keskustelua ja kaikkien eri intressiryhmien aktiivista vuorovaikutusta.

On myös havaittavissa, että monet kansalaisten odotukset kohdistuvat yhtä lailla yksityisiin yhtiöihin, joihin heillä on yhteyksiä asiakkaina ja kuluttajina. Toisinaan valtio on omistajana onnistunut olemaan edelläkävijä, kun kyse on yhtiöistä, joissa sillä on määräysvalta. Viime syksynä valtioneuvoston kanslian omistusohjausosasto sai Board Professionals ry:n Hallitustimantti-palkinnon määrätietoisesta ja tuloksellisesta toiminnasta naisten aseman vahvistamiseksi valtio-omisteisten yhtiöiden hallituksissa. Työn aloitti silloinen kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre, ja häntä voi todella onnitella kaukonäköisyydestä ja oivaltavasta tavasta käyttää valtion omistajan valtaa. Olen melko varma, että EU ei enää kauaa katso sitä, kuinka talouselämä jättää hyödyntämättä naisten kyvyt, ja odotettavissa on niin tasa-arvo- kuin sisämarkkinakomissaarin aktiivisia edistämistoimia. Keskustelussa on usein viitattu EK:n taannoiseen tutkimukseen, joka osoitti yritysten kannattavuuden kasvavan naisten hallitusosuuden myötä.

Kun yritysten yhteiskuntavastuun merkitys on lisääntymään päin, valtionkin on syytä tukea omistaja-arvon pitkäjänteistä kasvua tavoitellessaan edistää omistamiensa yhtiöiden toiminnan vastuullisuutta. Turun yliopiston professori Merja Pentikäinen julkaisi kaksi vuotta sitten selvityksen “Yritystoiminta ja ihmisoikeudet”, johon haastatellut henkilöt peräänkuuluttivat laajaa julkista keskustelua valtionyhtiöiden ja valtion roolista yhteiskuntavastuukysymyksissä. Todettiin, että valtio voi varsinkin enemmistöomistuksen ollessa kyseessä käyttää omistajan puhe- ja vaikutusvaltaa yhtiökokouksissa ja edellyttää vastuullisuutta. Käytännössä näin ei juurikaan ollut tuon selvityksen mukaan tapahtunut.

Valtioneuvoston uuden omistajaohjausta koskevan periaatepäätöksen jälkeen on selvää, että yritysvastuu korostuu, kun valtio käyttää tärkeimpiä välineitään. Omistaja toimii avoimesti ja johdonmukaisesti, esittää asiantuntevia jäseniä yhtiöiden hallituksiin, panostaa yhtiöiden johtamisresursseihin ja johdon sitouttamiseen ottaen huomioon myös muut intressiryhmät. Yritysvastuu tulee painottumaan myös yrityskohtaisessa omistajastrategiassa ja hyvän corporate governancen kehittämisessä.

Valtion kokonaan omistamien yhtiöiden ja valtio-enemmistöisten yhtiöiden edellytetään ja muiden valtio-omisteisten listaamattomien yhtiöiden toivotaan laativan erillisen yritysvastuuraportin tai sisällyttävän sen selkeästi erotettavana osana vuosikertomukseensa. Vastuukysymyksissä erityisen tärkeää on avoimuus, jonka tulee näkyä yhtiön raportoinnissa, palkitsemisessa ja yleisessä toiminnan läpinäkyvyydessä. Valtiolle on tärkeää, että yhtiöissä omaksutaan henkilöstön aseman ja oikeuksien kunnioittaminen entistä paremmin sekä ympäristön kannalta vastuulliset toimintatavat.

Omistajapoliittinen periaatepäätös linjaa, että valtio-omisteisten yhtiöiden alihankintaketjun avoimuuteen ja kokonaisvastuullisuuteen tulee kiinnittää aiempaa selkeämpi huomio. Yhteys henkilöstöjärjestöihin parantuu ja heidän vaikutusmahdollisuudet yrityksen toiminnassa kasvavat.

Yhtiöiden odotetaan kiinnittävän huomiota myös alihankintaketjujensa läpinäkyvyyteen sekä hyvän henkilöstö- ja ympäristöpolitiikan toteutumiseen myös alihankintayrityksissä. Olennaista on vastuu koko ketjusta: Toiminnalla voi olla joko suoria tai epäsuoria, esimerkiksi alihankintaketjuun liittyviä vaikutuksia. Tämän vuoksi alihankintaketjujen avoimuus on tärkeää. Apple ilmoitti julkaisevansa koko alihankintaketjun niin pitkälle kuin mahdollista.

Viime viikolla pidetyssä PriceWaterhouseCoopersin yritysvastuuseminaarissa esitettiin konkreettisia keinoja siihen, miten yritykset voivat hallita alihankintaketjujensa vastuullisuutta sopimusneuvotteluissa. Sosiaalinen media ja tiedon kaikkinainen muu saatavuus on saanut aikaan sen, että alihankintaketjuissa piilevät ongelmat tulevat hyvin helposti julki. Ja onhan myös lainsäätäjä alkanut edellyttää erityisesti rakennusalalta vastuun ulottamista aliurakointiin. Torstaina hallitus julkistaa harmaan talouden torjuntaohjelmansa.

Yritysvastuukysymysten osalta lähtökohtana tulee olla toimialan parhaiden käytäntöjen noudattaminen ja vähintään keskeisiä kilpailijoita vastaavien standardien omaksuminen. Melko nopea onnistuminen hallitusten kokoonpanon tasa-arvotavoitteessa osoittaa, että valtio voi toimia edelläkävijänä ja esimerkkinä, jotka voisivat toistua muissakin asioissa. Yhtiöiden henkilöstöpolitiikan tavoitteena tulee olla, että yhtiöt ovat esimerkillisiä työnantajia, jotka noudattavat tehtyjä työmarkkinasopimuksia ja jotka jatkuvasti ja aloitteellisesti kehittävät henkilöstöpolitiikkaansa.

Yhtiöiden ympäristöpolitiikan tavoitteena tulee olla esimerkillinen ja vastuullinen käyttäytyminen, joka perustuu lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten kunnioittamiseen. Valtio on periaatepäätöksen mukaan omistajana valmis edistämään järjestelyjä, joilla yhtiöt pyrkivät yhdistämään tuotannolliset ja taloudelliset seikat ympäristönäkökohtiin, joka edistää yhtiön pitkän aikavälin kilpailukykyä.

Eroa yksityisiin yhtiöihin ei ole syytä korostaa, sillä lopulta yritysvastuun toteutumisessa ratkaisevaa on, että kaikilla alan yrityksillä on samat kilpailuedellytykset, aina globaalitasolle asti. Ja kuten äsken kuulimme, valtionomistus ei suojaa kapitalismilta tai pahalta maailmalta ylipäätään. Toivottavaa olisi, että erityisesti suuret yhtiöt ja yritysten etujärjestöt käyttäisivät vaikutusvaltaansa kansainvälisen säätelykehyksen vahvistamiseksi eivätkä vastustaisi sitä. Parhaat yhtiöt lähtevät yhdessä julkisen vallan ja eri sidosryhmien kanssa kehittämään säätelyä. Kannustavana esimerkkinä pidän esimerkiksi Nokian ja muiden elektroniikka-alan valmistajien ponnisteluja ns. tuottajanvastuun toteuttamiseksi EU-lainsäädännössä.

Kun yrityskansalaisuus on globalisoitunut, myös yritysvastuun pitää olla globaalia. Globaalin säätelyn puute on mahdollistanut ja mahdollistaa yhä sen, että yritykset ovat käyttäneet kehitysmaita ympäristö-, työ- ja verosääntelyn kiertämiseen. Kansainvälisessä kehityskeskustelussa saa kasvavaa huomiota siirtohinnoittelun väärinkäyttö, koska se uhkaa hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjaa. Tällä hetkellä yhä suurempi osa maailmankaupasta käydään monessa maassa toimivien konsernien sisällä. Ehkä tärkein lääke tähän ongelmaan on OECD:n mallisopimuksen tehokkaampi toimeenpano ja valvonta; se että sisäisissä kaupoissa käytetään aitoja markkinahintoja.

Yritysvastuun historia

Ennen hyvinvointivaltion syntyä yritysvastuu oli usein taloudellinen välttämättömyys: sosiaalisten turvaverkkojen ja hyvinvointipalvelujen puuttuessa teollisuuspatruunojen oli loogista huolehtia yhteisön hyvinvoinnista. Myös sosialismin uhka kannusti toisinaan yritysjohtoa korostamaan hyvien tekojen tekemistä. Teollistumisen myötä laajentuneet ympäristöongelmat loivat painetta yritysten toimintaan – 1980-luvulta alkaen voimistui käsitys, ettei pelkkä lainsäädäntö riitä ympäristön ja elinkeinoelämän suhteen ratkaisemiseen, koska lainsäädäntö on vääjäämättä viiveellistä. Ja oma kokemukseni on, että sitä yhtä laaditaan takapenkin taavien, ei yritysvastuun edelläkävijöiden ehdoilla.

2000-luvulla yhteiskuntavastuuta alettiin painottaa aikaisempaa voimakkaammin, erityisinä syinä talouden globalisaatio ja monikansallisten yritysten toiminta kehitysmaissa, hyvinvointivaltion rahoitusongelmat ja erityisesti harmaan talouden, verosuunnittelun ja sisäpiirisääntöjen rikkomisesta kummunneet ongelmat. Myös ihmisoikeusyhteys on vahvistunut: YK:n erityisedustaja John Ruggie julkaisi viime kesänä loppuraportin, joka sisältää ohjaavat periaatteet (Guiding principles) yritysten ihmisoikeusvastuuseen. Olen aikeissa kutsua hänet Suomeen ja toivon, että voin kutsua teidät keskustelemaan hänen kanssaan.

Nykyaikaa on, että yritysten vapaaehtoiset toimet ja itsesäätely sekä lainsäätäjän asettamat velvoitteet käyvät vuoropuhelua, johon osallistuvat myös eri sidosryhmät. Yritysvastuun tätä päivää erityisesti globaalissa yritystoiminnassa edustavat myös laajat kumppanuudet: Yritysten ja julkisen vallan lisäksi siihen kuuluu kansalaisyhteiskunta kaikkine sidosryhmineen. Presidentti Halosen johtopäätökset YK:n kestävän kehityksen paneelissa tullevat painottamaan eri toimijoiden kumppanuuksia globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, ja tämä on yksi keskeinen ajatus myös parhaillaan johdollani valmistuvassa Suomen kehityspoliittisessa ohjelmassa. Suomessa on myös erinomaiset edellytykset tällaisille kumppanuuksille, koska eri toimijoilla on paljon yhteyksiä toisiinsa.

Kansalaisyhteiskunta ja yritysvastuu

Vastuukiistoja, eli kansalaisjärjestöjen ja yritysten välisiä konflikteja yrityksen toiminnan oikeutuksesta, on ollut niin kauan kuin elinkeinotoimintaakin. Vastuukiistojen historia on monimuotoistumisen historiaa: Aikaisemmin painottuivat työntekijöiden asemaan liittyvät kysymykset, myöhemmin niiden rinnalle on tullut ympäristöön ja globaaliin hallintoon liittyvät asiat. Viime vuosina joukkoirtisanomisten myötä työntekijöiden asema on noussut uudestaan keskiöön, erityisesti rikkaissa valtioissa.

Ympäristökiistojen paikka on vaihtunut: Kun ennen puhuttiin erityisesti paikallisista ongelmista, nykyään huomio kiinnittyy erityisesti globaaleihin ongelmiin ja kehitysmaitten tilanteeseen.

Suomi ei myöskään ole välttynyt konflikteilta – Talvivaara, josta valtio omistaa pienen osan,, viitisen prosenttia, on ollut jatkuvasti otsikoissa ympäristöongelmien vuoksi. Sinänsä on tärkeää ja huolestuttavaa, että ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat käytännössä jo vallanneet Lapin ja maanomistajalle maksettavaa minimaalista louhintakorvausta vastaan ovat oikeutettuja malmivarantoihin. Tätä taustaa vasten olisi hyvä, että valtio olisi vahvempi omistaja kaivosalalla. Onkin kysyttävä, onko Suomesta ja erityisesti Lapista tullut Pohjolan Kongo. Vähintä mitä voidaan vaatia, on että ympäristövastuu hoidetaan esimerkillisesti.

Sosiaalisen median myötä tapahtunut julkisuuden rakennemuutos on antanut kansalaisjärjestöille tehokkaamman kanavan tuoda esille vastuukiistoja.

Yritysten ja kansalaisyhteiskunnan yhteistyön keskeinen ongelma liittyy maailmankuvaan: Kansalaisjärjestöille voi olla vaikeaa ymmärtää talouden logiikkaa – sitä että mikäli yritys ei tuota voittoa ei se pitkällä tähtäimellä työllistä eikä voi olla vastuullinenkaan. Toisaalta yrityksiä vaivaa joskus perusnegatiivinen asenne ja vähäinen tietämys kansalaisjärjestöjen tavoitteista ja toiminnasta sekä sen oikeutuksesta. Tätä taustaa vasten vuoropuhelun parantaminen on kaiken yritysvastuun perusedellytys. Ei myöskään riitä, että keskustellaan varovaisesti kabineteissa, vaan niistä kannattaa tulla ulos ja antautua julkiseen keskusteluun. Kriitikot tuovat sitä paitsi usein niitä ei aina kovinkaan heikkoja signaaleja siitä, mihin suuntaan maailma on kehittymässä.

Usein ollaan tilanteessa, jossa kiistassa esiintyy yhtiölle kiusallinen paljastus kohdemaasta, sekä sitä seuraava “mehän noudatimme kaikkia paikallisia lakeja ja määräyksiä” -reaktio. Toisin sanoen, sana sanaa vastaan. Vaikka kyse ei olekaan aivan WTO-tasoisista kiistoista, suosittelisin vahvasti yrityksille jo oman oikeusturvansa (ja pörssikurssinsa) takia kääntymistä kolmannen riippumattoman arvioijan puoleen. Selvää on myös, että sidosryhmille ei kelpaa tuo paikallisten lakien turvaan vetäytyminen, jos ne käytännössä korvautuvat paikallisten eliittien röyhkeällä eduntavoittelulla ja piittamattomuudella.

Omalta osaltani haluan toimia sillanrakentajana kansalaisyhteiskunnan ja yrityselämän välillä – sitä kautta omistajaohjauksen ja kehitysministeriyden yhdistelmä on minulle ideaalisalkku. Neste Oilin yhtiökokouksesta kannettiin taannoin kansalaisjärjestöjen edustajat pihalle – kummaltakin osapuolelta pitää tällöin kysyä, onko dialogi laadukasta. Tosin tein nopeasti sen havainnon, että paraskaan yhtiö ei voi yksin ratkaista ongelmia, joita aiheutuu toimintamaan hallinnon heikkoudesta ja korruptiosta sekä kansainvälisten edesauttavien säädösten puutteesta. Siksikin dialogissa on hahmotettava realistinen etenemisstrategia, ja uskon, että valtaosa kansalaisyhteiskunnasta on valmis osallistumaan sellaisen laadintaan.

Avoimuus ja yritysvastuu

Olen viime viikkoina joutunut vastaamaan useasti erilaisten epävirallisten lähteiden esittämiin väitteisiin valtionyhtiöiden toiminnasta, tunnetuimpana näistä VRleaks. Sivustolla esitetyistä väitteistä suuri osa oli virheellisiä, mutta niille on kaikupohjaa kansalaisten keskuudessa ja siten myös mediassa. Esimerkiksi minusta tehty “Helsingin Sanomien” haastattelu, jota Kauppalehti siteerasi viime viikolla, oli tekaistu.

Mistä tämä kertoo? Ensinnäkin, yrityksen mahdollisuus kontrolloida omaa julkisuuttaan on hyvin rajallinen – sosiaalisen median myötä jokainen voi saada oman viestinsä julkisuuteen, riippumatta siitä pitääkö se paikkaansa. Voidaankin sanoa, että sosiaalisen median suurin saavutus yrityksen ja yhteiskunnan suhteeseen liittyen on se, että se pakottaa yritykset avoimuuteen.

Ja miten tähän tulisi reagoida? Eikö ainoa ja paras mahdollisuus ole että kerrotaan nämä asiat itse ja annetaan tähän foorumi. En kuitenkaan esitä, että valtionyhtiöt perustaisivat itse omat leaks-sivustonsa, mutta avoimuuspolitiikkaa on pohdittava kunnolla, myös koska vuodot ovat huolestuttavia myös yrityksen sisäisen ilmapiirin mittarina.

Johdon palkitsemisohje uudistetaan vastaamaan muuttunutta yhteiskunnallista tilannetta vastaavaksi tämän kevään aikana. Muun muassa Tapaninpäivän myrskyt, junaliikenteen ongelmat ja postipalveluiden saatavuus ovat nostaneet keskustelua asiakaspalvelutyytyväisyyden tai henkilöstön työtyytyväisyyden nykyistä suuremmasta painottamisesta palkitsemisjärjestelmiä kehitettäessä. Erityisesti on noussut esille lisäeläkkeiden oikeutus, ja kansalaisia kiinnostaa, mitä valtio omistajana tarkoittaa palkitsemisen kohtuullisuudella.

Lopuksi. Valtion pitää omistajana koettaa rakentaa ihmisten luottamusta siihen, että yhteiskunta toimii reilusti. Siten luottamuksen yritystoiminnan vastuullisuuteen pitää pysyä korkeana. Valtiolla on omistajana erityinen rooli. Tehtävä ei ole yksinkertainen, koska pääomasijoittajien kasvaneet tuottotavoitteet ja toisaalta kansalaisyhteiskunnan valvontaroolin vahvistuminen ovat asettaneet yritykset yhä tiukemman vastakkainasettelun keskiöön – tämä vain korostaa valtion suhtautumista yritysvastuuseen. Omistajan keskeinen instrumentti yrityksen toimintaan vaikuttamiseen on hallitusten jäsenten valitseminen – omalta osaltani aion varmistaa sen, että yritysvastuukysymysten osaaminen vahvistuu valtion omistamien yhtiöiden hallituksissa.