///Turun Sanomat
Kolme suurinta puoluetta sopivat viime keväänä, että presidentti valitaan nykyisin valtaoikeuksin, eikä aihetta siksi olisi tarpeen ottaa esiin vaalikeskusteluissakaan. Käsikirjoitus meni uusiksi, kun hallitus oli lähtenyt haastamaan eduskuntaa turvatakseen presidentille viimeisen sanan EU:n kriisinhallintaoperaatioihin. Nyt on nähty havaintoesitys siitä, miksi presidentin valtaoikeuksia tulee käsitellä nimenomaan ennen vaaleja. Istuva presidentti voi olla osallinen menettelyyn, jolla perustuslain ylintä tulkitsijaa vastaan asettuen estetään presidentin asemaan koskeminen.[:]
Kriisinhallintakysymyksen kautta on vihdoin auennut mahdollisuus laajempaan keskusteluun poliittisen järjestelmän seuraavasta kehitysvaiheesta. Ihmettelen, miksi kenelläkään oli alkujaankaan mitään sitä vastaan? Suomen perustuslain suuri linja on kulkenut kohti parlamentarismia. Asiantuntijat, pääkirjoittajat ja tutkijat eivät näe mitään mahdollisuutta tai edes syytä koettaa kääntää viisaria ajassa taaksepäin. Maailma on muuttunut totaalisesti ajasta, jolloin presidentti yksin takasi valtion turvallisuuden.
Varsinainen pähkinä purtavaksi on se, että suuri osa suomalaisista ei luota tähän linjaan ja haluaa pitää kiinni muodollisesti vahvasta presidentistä. Mielipidetiedustelujen mukaan valtaa halutaan sisäpolitiikassa jopa palauttaa presidentille. Vaalitilaisuuksieni lukuisat kahvilakeskustelut Ylä-Savosta Perä-Pohjolaan valaisevat näitä tuntoja. Presidentti koetaan kansalaisten tueksi hallitusta vastaan. Hänen odotetaan puhaltavan poliittiset pelit ikään kuin ulkopuolelta poikki.
Eikö tässä ole vihje siihen, että poliittista kulttuuria onkin siistittävä? Kolmen koplat, suurten puolueiden sopimukset, uhkailu ja kiristys eivät varmaankaan paranna parlamentarismin mainetta. Järjestyksenpalauttajapresidentille ei yksinkertaisesti saisi olla tarvetta. Olkoonkin, että presidenttikin voi osoittautua pelin poliitikoksi. Niin kävi, kun Tarja Halonen hylättyään poliitikot Suomen Pankin johtajavalinnoissa lopulta nimitti pääjohtajan omasta puolueestaan.
Näkyni tulevasta on se, että kansalaiset voivat nykyistä suoremmin valvoa vaaleissa valitsemiensa edustajien toimintaa. Vaikuttamiseen näyttää olevan halua päätellen siitä, että sähköposti ja internet ovat jatkuvasti lisänneet kansalaisten yhteydenottoja edustajiinsa. Seuraavassa – toivottavasti huolellisesti valmistellussa – perustuslakiuudistuksessa vahvistaisin kaikkinaisia osallistumisoikeuksia. Kansanäänestyksiä ja kansalaisaloitteita pelätään turhaan puolueissa. Juuri niiden kautta ihmiset voisivat kokea vaikuttamisen tuntoja, joita presidentinvaaliin liittyy.
Uskon, että presidentin viran saattaminen normaalin länsimaisen parlamentaarisen demokratian mittoihin hyväksyttäisiin, jos sen rinnalle ja tilalle luotaisiin uudenlaista vastapainoa hallitukselle ja eduskunnalle. Presidentti olisi edelleen maansa keulakuva ja korkein edustaja ulkomailla. Hänen tulisi kuitenkin valita hyvin tarkkaan milloin haastaa hallituksen ja eduskunnan. Arvojohtajuus saisi sisältönsä presidentin persoonan syvyydestä. Presidenttiehdokkaat tuskin enää kilvoittelisivat siitä, kuka on väkevin puolustusvoimien ylipäällikkö.
Yksi syy vahvoin valtaoikeuksin varustetun presidentin kaipuuseen on se, että Suomessa ei ole tarpeeksi tutustuttu historiaan itsenäisen valtion luomisesta alkaen. Nuorempi polvi näyttää olevan autuaan tietämätöntä siitä, että alkuperäinen hallitusmuotomme on kuningasvallan kannattajien ja tasavaltalaisten omalaatuinen kompromissi, joka tehtiin kansalaissodan tunnelmissa. Kuninkaan saappaisiin astui presidentti.
Keskustelua rikastuttamaan kannattaa kaivaa esiin sanat, jotka ylipäällikkö C.G. Mannerheim lausui laillisen hallituksen voitonparaatissa 16.5.1918: “Armeija pitää oikeutenaan avoimesti lausua toivomuksenaan, että moisten olojen uudistumisen välttämiseksi annetaan takeita, luomalla yhteiskuntajärjestys ja hallitusvalta, jotka ainaiseksi suojaavat meitä uudelta samanlaiselta hirmukaudelta, jolta maamme on juuri pelastunut. Armeija pitää tältä varalta ainoana takeenaan sitä, että Suomen valtiolaivan peräsin uskotaan lujiin käsiin, joihin eivät puoluekinat ylety ja joiden ei ole tarvis kompromisseja tehdä, pilkkahinnasta kaupitella hallitusvaltaa.”
Siinäpä se, ylipäällikköpresidentti.
