///Apu

Tänä keväänä vietetään toisen maailmansodan päättymisen 60-vuotisjuhlaa. Putin on kutsunut maailman johtajat 9. toukokuuta Moskovaan juhlimaan Neuvostoliiton ja liittoutuneiden voittoa Hitleristä. Kaikki eivät kuitenkaan tunne fanfaarien keskellä oloaan mukavaksi. [:]

Virolle, Latvialle ja Liettualle voitto Hitleristä merkitsi toisen neuvostomiehityksen alkua. Tällaiset puheenvuorot hukkuvat voiton päivän mahtaviin kulisseihin. Putin on päättänyt hyödyntää tilaisuuden ja korkeiden vieraiden läsnäolon vahvistaakseen venäläisten alamaissa olevaa kansallistuntoa. Siksi jotkut presidentit ovat päättäneet pysyä kotona.

Yhteistä suomalaisille, virolaisille, latvialaisille, liettualaisille, puolalaisille ja moldovalaisille on, että Hitler ja Stalin sopivat syksyllä 1939 valtioidemme kuuluvan Neuvostoliiton etupiiriin. Kyseisistä maista Suomelle kävi parhaiten. Siksi meillä on erityinen vastuu huolehtia siitä, että koetamme edistää tasapainoista tulkintaa toisen maailmansodan päättymisestä.

Uskon, että presidentti Tarja Halonen viittasi lähestyvien voiton päivän juhlien takia talvella Ranskassa vieraillessaan talvisodan todelliseen syyhyn, Molotov-Ribbentropin sopimukseen. Presidentin puheenvuoroa ei mielestäni Suomessakaan täysin ymmärretty, saati sitten Venäjällä, jossa ulkoministeriö heti luki Suomen Hitlerin liittolaisiin ja totesi, että Suomi on siten osavastuussa sodasta. Suomessakin on varmasti vielä käytävä läpi kysymystä ”erillissodasta”, mutta Venäjän reaktio meni kyllä täysin ohi maalin.

Odottaisin, että vielä ennen presidentin matkaa Moskovan voitonjuhliin Suomen valtiojohdosta esitettäisiin selkeä tuen ja myötätunnon ilmaus Baltian maille, jotka ovat nyt joutuneet henkisesti pahaan pulaan. Sellainen tehtävä sopisi pääministeri Matti Vanhaselle tai eduskunnan puhemies Paavo Lipposelle.

Se olisi tärkeä eurooppalainen teko. Venäjän taas voisi vihdoin odottaa suostuvan allekirjoittamaan rajasopimukset Baltian maiden kanssa.

Suomen ja Venäjän olisi syytä purkaa yhdessä menneitä patoutumia. Jos ei selvitä menneisyyttä, ei voi suuntautua tulevaisuuteen. Helppoa se ei ole, mikä näkyi hiljattain pidetystä suomalais-venäläisestä historiaseminaarista. Venäjä on palannut Neuvostoliiton ajan käsityksiin, joihin kuului kieltää, että Neuvostoliitto olisi hyökännyt talvisodassa Suomeen. Stalinin ja Hitlerin etupiirijako on jo aivan täysi tabu.
 
Tapasin nuoren moskovalaisen tutkijan, jonka mukaan venäläiset eivät kestä kuulla koko totuutta kerralla. Hänkin myönsi kestämättömäksi sen, että Putin nyt pönkittää yksisilmäistä myyttiä Neuvostoliitosta koko maailman vapauttajana. Se mitä Venäjällä kipeimmin tarvittaisiin, on saksalaistyyppinen menneisyydenhallinta eli avoin keskustelu historiantutkimuksen avulla.

Olen ajatellut viime aikoina Venäjää poikkeuksellisen paljon, koska tunnen venäläisiä ihmisiä ja haluaisin ymmärtää heidän elämäänsä ja yhteiskuntaansa paremmin. Koko ulkopoliittinen toimintani alkoi aikanaan yhteyksistä Neuvostoliitossa ihmisoikeuksia, kansalaisvapauksia ja ympäristönsuojelua puolustaviin ihmisiin. Heillä ei todellakaan ollut helppoa. Mutta Suomessakaan ei tahdota uskoa, että näillä ihmisillä on Putinin Venäjällä vielä vaikeampaa. Tapaan viikoittain venäläisiä aktiiveja, jotka pyytävät suomalaisten huomiota ongelmilleen.

Venäjää tunteva tuttavani sanoo, että maan virallisten tahojen viimeaikainen ärsyyntyneisyys Suomea kohtaan johtuu siitä, että Suomen ei koeta enää olevan kiinnostunut naapuristaan. Tässä on perää. Suomessa ei vieläkään ymmärretä, miten toimia suoraan Venäjän kanssa, ja EU:ssakin on ongelmallista saada aikaan hyvää Venäjän-politiikkaa, kun isot maat toimivat suoraan Putinin kanssa.

Minun isäni taisteli Neuvostoliittoa vastaan, viimeksi Viipurissa kesällä 1944 neljännen armeijakunnan esikuntapäällikkönä. Hän ei elinaikanaan antanut anteeksi venäläisille. Ehkä hän olisi nyt valmis siihenkin jos eläisi, avaramielinen ihminen kun oli. Mutta ainakin meidän nuorempien on mahdollista hankkiutua normaaleihin väleihin venäläisten kanssa. Siihen tarvitsemme hiukan inhimillistä uteliaisuutta heidän elämäänsä kohtaan. Silloin voimme puhua avoimesti myös ongelmista.