Liittyminen Euroopan unioniin ei ole ollut vihreille poliitikoille mikään itsestäänselvyys. Me olemme suhtautuneet – ja tulemme vastakin suhtautumaan – unionin politiikkaan hyvin kriittisesti. Kuitenkin on heti alkuun todettava, että perinteisten kansallisvaltioiden aika on ohi. Mitä suurimmassa määrin tämä toteamus pätee talouden ja ympäristönsuojelun alueella. Pääomat liikkuvat verotta maailman kolkasta toiseen, eivätkä ympäristösaasteet tunne rajoja. [:] Euroopan unioni on riittävän laaja maantieteellinen alue ja taloudellinen mahti vaikuttamaan näillä molemmilla alueilla maailmanlaajuisestikin. Se voi toimia niin esimerkkinä, innoittajana kuin rahoittajanakin, jotta maailmaa voidaan kehittää taloudellisesti tasa-arvoisempaan ja ympäristönsuojelultaan terveempään suuntaan. Ympäristönsuojelun alueella unionin vastuullinen asema tulee korostumaan entisestään huomattavasti itä-laajentumisen myötä. Tässä on yksi keskeinen syy, miksi unioniin liittyneiden uusimpien jäsenmaiden, Suomen, Ruotsin ja Itävallan on pidettävä huoli siitä, että ympäristönsuojelun korkea taso säilyy niiden kansallisessa politiikassa ja että ne yrittävät olla esimerkkinä muille EU:n nykyisille jäsenmaille.

Suomen menestys ei ole toistaiseksi ollut paras mahdollinen. Vaikka meidän lähtötasomme oli monessa mielessä muita EU-maita korkeampi, me olemme toisaalta pahasti myöhässä monien keskeisten direktiivien toimeenpanossa. Euroopan unionin politiikka ympäristön laadun parantamiseksi perustuu nykyisin voimassa olevan yhteisön perustamissopimuksen artiklaan 130 r. Ensi vuoden alusta voimaan astuva ns. Amsterdamin sopimus vaatii aiempaa tehokkaampaa ympäristöpolitiikkaa, sillä sopimus määrittelee kestävän kehityksen yhdeksi unionin toiminnan tärkeimmistä periaatteista vapaan kaupan rinnalla. Amsterdamin sopimus lisää myös Euroopan parlamentin valtaa säädettäessä EU-lainsäädäntöä. Katsottaessa EU:n kokonaisbudjettia, ympäristöön näyttäisi kohdistuvan vain häviävän pieni määrä varoja. Mutta Euroopan unionin rakennerahastoista kohdistuu ympäristöön nyt jo kaksi kertaa enemmän varoja, 7 – 9 prosenttia rahastojen kokonaismenoista, kuin tämän vuosikymmenen alkupuolella. Ympäristöalan kaikista menoista taas kohdistuu peräti 80 prosenttia veteen. Unionin ministerineuvosto on hyväksynyt vuodesta 1973 lähtien pelkästään vesialalla parisenkymmentä direktiiviä ja parhaillaan on valmistumassa kehysdirektiivi, jonka kautta komissio odottaa vesihuollon ja jätevesien käsittelyn tehokkuuden paranevan. Miten siis on selitettävissä, että vihreiden mielestä unionin vesipolitiikka on pahasti epäonnistunut?

Osviittaa vastaukseen löytyy yllättäen Euroopan yhteisöjen tilintarkastustuomioistuimen raportista tältä keväältä. Raportti on laadittu kolmen direktiivin, jätevesi-, nitraatti- ja lietedirektiivien täytäntöönpanon tarkastuksesta seitsemän jäsenmaan alueella. Suomi ei kuulunut tarkastuksen piiriin, mutta tuskin keltään on jäänyt huomaamatta se vaikeus, millä nitraattidirektiiviä on yritetty siirtää suomalaiseen lainsäädäntöön. Tämä todetaan myös tilintarkastajien raportissa. Mikä siis on mennyt pieleen? Tilintarkastustuomioistuin toteaa, että jo direktiivien saattaminen osaksi maiden omaa lainsäädäntöä on viivästynyt kolmesta neljään vuotta kaikissa jäsenmaissa. Suomessa nitraattidirektiivi viivästyi huomattavasti pitempään. Lisäksi direktiivejä on sovellettu virheellisesti. Tosin seuranta on äärimmäisen hankalaa, koska kaikki jäsenmaat eivät toimita edes säädettyjä kertomuksia komissiolle tai sitten jäsenmaissa sovelletaan toisistaan niin paljon poikkeavia käsitteitä ja mittausjärjestelmiä, etteivät kertomukset ole keskenään vertailukelpoisia. Pelkästään näiden kolmen direktiivin pohjalta komissio onkin käynnistänyt Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa lukuisia sopimusrikkomusmenettelyjä jäsenvaltioita vastaan. Nämä prosessit saattavat kestää vuosia – itse tavoitteen viivästyessä edelleen. Tilintarkastustuomioistuin toteaakin, että tilanne on niin heikko näiden kolmen direktiivin osalta, että unionin viidennen ympäristöohjelman tavoitteet vesialalla ovat vaarassa jäädä toteutumatta. Komissiolta puuttuu siis välineitä valvontaan.

On myös mainittava komission sisäisen koordinaation puute pääosastojen välillä ja rakennerahastojen ympäristöohjaavuuden kyseenalaisuus. Tilintarkastustuomioistuin viittaa rakennerahastoista annettuun puiteasetukseen, jonka mukaan tavoitteita 1, 2 ja 5 b koskeviin suunnitelmiin tulisi sisällyttää arvio ympäristön nykytilasta ja kehittämisen painopistealueista. Vaatimus on kuitenkin liian ympäripyöreä – tilanne on johtanut siihen, ettei vasen käsi tiedä, mihin oikea ojentaa tukirahaa. Rahoitettavat hankkeet saattavat jopa heikentää ympäristön tilaa merkittävästi ilman, että koko hanketta tunnetaan lainkaan komissiossa asti tai sitten käy kuten Ranskassa sijaitsevan Bretagnen kohdalla: aluekehitysrahaston tukia siroteltiin niin pieniin hankkeisiin, että niiden käytännön merkitys jäi lähes olemattomaksi. Bretagne on sikäli tärkeä esimerkkialue, että siellä asukkaat altistuvat nitraattipitoisuuksille, jotka ylittävät sekä nitraatti- että juomavesidirektiivin säädetyt rajat. Vihreiden mielestä kaikista rahoitettavista hankkeista tulisi suorittaa perusteellinen ympäristövaikutusten arviointi ennen tukipäätöksiä ja “saastuttaja maksaa” periaatteen noudattamista tulee valvoa myös käytännössä.

Esimerkiksi jätevesimaksuissa käytäntö johtaa tilintarkastustuomioistuimenkin mielestä liian usein siihen, että kustannukset siirtyvät saastuttajalta eurooppalaiselle veronmaksajalle. Euroopan unionin alueella toimii nykyisin arviolta 40.000 jätevedenpuhdistamoa, mutta tilastojen mukaan niiden piirissä asuu väestöstä vain 69 prosenttia. Alueelliset vaihtelut ovat suuria ja esimerkiksi Kreikassa vain 10 prosenttia väestöstä saa jätevetensä laitosten käsittelyyn. Olemassa olevista laitoksista suuri osa on vanhentuneita ja ilmeisesti joka kolmas vaatisi tehon nostoa. Jätevesien keräilyjärjestelmien piirissä on Euroopan unionin väestöstä hiukan suurempi osa, 76 prosenttia. Tilintarkastustuomioistuin moittii Euroopan komissiota myös siitä, että vaikka se on laatinut suuntaviivat vihreästä kansantalouden tilinpidosta, tätä varten kehitettyjä indikaattoreita ei kuitenkaan ole olemassa kuin hyvin rajallisesti. Raportin mukaan on olemassa jätevesien ja niiden käsittelyn osalta ainoastaan laatu- ja asukasvastinelukuindikaattorit.

Vihreiden on helppo yhtyä näihin tuomioistuimen moitteisiin. Me olemme toistuvasti patistaneet komissiota parlamentaarisin keinoin mm. esittämällä kirjallisia kysymyksiä tarttumaan hiukan ärhäkämmin niihin palautejärjestelmiin, mitä komissiolla on käytettävissään. Komissio tuntuu lykkäävän viimeiseen asti oikeustoimien käynnistämistä jäsenvaltioita kohtaan. Esimerkiksi nitraattidirektiivin edellyttämien toimintaohjelmien piti olla valmiina vuonna 1995, mutta vasta kuudessa jäsenmaassa oli saatu se valmiiksi kevääseen 1998 mennessä. Komissio ei ollut kuitenkaan käynnistänyt oikeustoimia kuin yhtä jäsenmaata vastaan. Tuntuukin selvältä, että sekä jäsenmaissa että komissiossa ollaan liian valmiita taipumaan maanviljelijöiden etujärjestöjen tahtoon. Euroopan parlamentin vihreän ryhmän mielestä oikeustoimet pitäisi ensimmäisenä kohdistaa niihin maihin, joissa nitraattien tiedetään aiheuttavan suurimmat ongelmat eli Belgiaan ja Hollantiin. Vihreiden parissa on esitetty nitraattien vesistöön pääsyn estämiseksi keinolannoituksen vähentämistä ja kasvatettavien eläinten määrän alentamista hehtaaria kohden sekä asettamalla nitraatille vero. Luomuviljely on keinoista ehkä helpoin, muttei heti toteutettavissa laajassa mitassa.Pitkän odotuksen jälkeen nitraattidirektiivi pantiin Suomessa täytäntöön valtioneuvoston päätöksellä huhtikuun alussa. Vuonna 1991 säädetyn direktiivin toimeenpano kesti siis Suomessakin näin kauan. Ehkä Itämeren kaikilla rannoilla kukkiva levä on vihdoin avannut meidän kaikkien suomalaisten silmät tajuamaan, ettei edes meidän lintukotomme ole sittenkään aivan puhtaiden vesien ympäröimä?

Hyvät kuulijat, Euroopan unionin ministerineuvosto käsittelee tämän kuun 16. päivänä vesipolitiikan kehysdirektiiviä. Direktiivin tavoitteena on saavuttaa hyvä pinta- ja pohjavesien tila Euroopan laajuisesti. Direktiiviä voidaan pitää toteutuessaan merkittävänä askeleena vesiensuojelussa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että tavoitteiden saavuttamiseksi asetettava aikaraja venyisi pahimmillaan jopa 34 vuoteen. Direktiivin tarkoituksena on varmistaa yhteisön pintavesien, rannikkovesien ja pohjavesien suojelu. Tarkoituksena on myös edistää vesien kestävää käyttöä sekä vähentää tulvien ja kuivuuden vaikutuksia. Kestävällä käytöllä ja suojelulla pyritään veden määrälliseen ja laadulliseen sääntelyyn , suojelemaan aluevesiä ja meriä sekä saavuttamaan kansainvälisten sopimusten tavoitteet meriympäristön suojelemiseksi sekä asteittain vähentää haitallisten aineiden aiheuttamaa vesien pilaantumista. Suunnittelun lähtökohtana näiden tavoitteiden saavuttamiseksi olisi tietty vesistöalue. Kullekin alueelle laadittaisiin toimenpideohjelmat 10 vuoden sisällä direktiivin hyväksymisestä. Jäsenmaat voisivat toteuttaa valuma-alueita – myös kansainvälisiä valuma-alueita koskevat ohjelmat kansallisen lainsäädännön tasolla.

Ennen toimenpideohjelmien laatimista alueet tulisi kartoittaa: tarvitaan tietoa valuma-alueiden ominaispiirteistä ja tilasta, ihmistoiminnan vaikutuksista vesien tilaan sekä veden käytön taloudellisuudesta. Direktiivin sisältämien pinta- ja pohjavesien tarkkailu- ja seurantaohjelmien kehittämisen on arveltu aiheuttavan jäsenmaille enemmän työtä ja kustannuksia kuin kenties itse suojelutavoitteiden saavuttamisen. Pintavesien hyvän tilan luokitteluh perustana on veden ekologinen tila biologisilla parametreilla määriteltynä ja sitä tukevina määritteinä käytetään veden kemiallisia ja fysikaalisia parametreja. Pohjaveden tilan määrittelyssä käytetään kemiallisia parametreja ja veden määrää. Kehysdirektiivillä on tarkoitus muuttaa nykyisin eri direktiivien sisältämät laatutavoitteet laatunormeiksi, joita sovelletaan yhdessä päästöraja-arvojen kanssa. Pistekuormituksen päästöjä voitaisiin rajoittaa voimassaolevien päästödirektiivien mukaisesti niin, että päästöjen raja-arvot perustuvat parhaaseen käyttökelpoiseen tekniikkaan ja hajakuormituksen osalta taas parhaaseen ympäristökäytäntöön. Vihreiden kritiikki kehysdirektiivin osalta kohdistuu siihen, ettei direktiivi säätele riittävän tiukasti vaarallisten kemikaalien päästöjä vesiin. Vihreät ovat esittäneet vaatimuksen, että näiden päästöjen määrää tulisi vähentää vuoden 1995 tasosta puoleen vuoteen 2010 mennessä ja 75 prosentilla vuoteen 2015 mennessä niin että vuonna 2020 päästöjä ei enää olisi.

Valtakunnalliset vesienhuoltopäivät, Pori 10.6.1998