///Turun Sanomat
Ympäristökeskustelua on maailmassa käyty nykyisessä muodossaan ainakin neljännesvuosisata. Teolliset tuotanto- ja kulutustavat törmäävät planeettamme ekologisiin rajoihin. Ainakin yhtä kauan ympäristöliikkeet ovat pitäneet avainkysymyksenä irtautumista riippuvuudesta uusiutumattomaan energiaan, erityisesti öljyyn.[:]
Vaurastuminen on perustunut siihen, että ihmisillä on ollut käytössään joukko “energia-orjia”.
Ruotsin hallitus on asettanut tavoitteekseen irtautua tällaisesta orjuudesta vuoteen 2020 mennessä. Ruotsin demarihallitus on riippuvainen vihreiden tuesta, ja tämä näkyy. Pääministeri Göran Perssonin tiedetään kuuntelevan erityisen huolellisesti vihreiden puheenjohtajaa Maria Wetterstrandia.
Suomessa sosiaalidemokraatit ovat selvästikin ottamassa mallia Perssonilta ja hänen kestävän kehityksen ministeriltään Mona Sahlinilta. Myös keskustapuolue on nähnyt uusiutuvan energian tuovan muun ohella hyvinvointia maaseudulle.
Kokoomuksen Jyrki Kataisenkin ollessa vielä samoilla linjoilla, hallitusneuvotteluissa pitäisi olla mahdollista ottaa melkoinen kvanttihyppy vihreiden suuntaan. Sellaisessa hallituksessa olemme enemmän kuin mielellämme mukana.
Ensimmäinen testi ei lupaa hyvää. Ensi vuoden budjetista saa hakemalla hakea merkkiä hallituspuolueiden vihertymisestä. Tukea bioenergiaan perustuville lämmitysratkaisuille sekä energiansäästöön leikataan. Isot kaupungit kuten Turku, Tampere ja Helsinki kärsivät pahenevista ruuhkista, mutta valtiovarainministeri Eero Heinäluoman jo viime vuoden syksyllä antama lupaus tuesta joukkoliikenteelle ei ole vaikuttanut ensi vuodenkaan budjettiesitykseen. Ekologinen verouudistus on jäänyt pelkäksi hallitusohjelman kirjaukseksi.
Suomessa pääministeri johtaa kansallista kestävän kehityksen toimikuntaa. Kun toimikunta kesäkuussa julkisti uuden kestävän kehityksen strategian, Matti Vanhanen summasi työn toteamalla, että talouden kilpailukyky tulee ensin, sitten vasta on mahdollista suojella ympäristöä. Moni paikalla ollut oli totaalisen kiusaantunut.
Kun näin jatketaan, ei koskaan päästäkään siihen, että taloudellista toimeliaisuutta ohjataan ekologisesti kestävälle pohjalle. Pitäisi tuottaa tavaroita energiaa ja raaka-ainetta pihistäen, lisätä niiden aineetonta sisältöä kuten hyvää suunnittelua, saada aikaan palveluja tuotteiden sijaan, antaa ihmisille enemmän aikaa kuin roinaa. Itämerta suojeltaisiin ottamalla luomuviljely vihdoinkin vakavasti. Ja niin edelleen.
Ympäristönsuojelua edistetään kaikkein parhaiten ottamalla käyttöön tehokkaimmat taloudelliset ohjauskeinot. Kun kaikki yritykset ja toimijat joutuvat alistumaan samoihin sääntöihin, voidaan pelko kilpailukyvyn kärsimisestä unohtaa. Ideaalimaailmassa säännöt ulottuvat koko maailmaan ja vähintään Euroopan unioniin, mutta Suomessakin voidaan tehdä paljon.
EU:ssa on todettu, että paras tapa lisätä uusiutuvan sähkön tuotantoa on ns. syöttötariffi eli eräänlainen takuuhinta, jonka sähköyhtiö maksaa tuottajalle. Veronmaksajien rahaa ei kulu senttiäkään, tarvitaan vain laki, tai mieluiten EU-direktiivi. Hallitus näyttää ymmärtäneen asian, mutta se kohdistaa sen hiilidioksidipäästöiltään pahamaineeseen turpeeseen, kun pitäisi tukea tuulivoimaa.
Suomessa on kasvava ala ympäristöalan yrityksiä, jotka hyötyvät ympäristöveroista ja hyvistä ympäristölaeista ja saastuttamista edistävien tukien poistamisesta. Jo joitakin vuosia niiden liikevaihdon arvioitiin olevan yli viisi miljardia euroa vuodessa. Puhetta ympäristötekniikan edistämisestä on viime aikoina riittänyt, mutta silti verolakeja ja tukia säädetään edelleen talouselämän takapenkin taavien ehdoilla.
Kasvava joukko kansalaisia, joka haluaa toimia ympäristöystävällisesti esimerkiksi käyttämällä bussia ja raitiovaunua, kärsii siitä, että ympäristönsuojelun vapaamatkustajat kuten suurten kaupunkien yksityisautoilijat ovat edelleen päätöksentekijöiden erityissuojeluksessa.
