Heidi järjesti Espoon kaupunginteatterilla viime lauantaina erilaisen keskustelutilaisuuden, johon hän oli kutsunut paikalle joukon mielenkiintoisia, sanavalmiita ajattelijoita kulttuurin eri sektoreilta. Keskustelu muodostui kovasti osallistujiensa näköiseksi – mukaansatempaavaksi ja ajan hermolla liikkuvaksi.
Klockriketeaternin johtaja Kristin Olsoni aloitti puhumalla ihmiskunnan suurimmista synneistä, ahneudesta ja mukavuudenhalusta. Toisaalta Olsoni kehui sitä keskustelua ja ajatuksia, joita onnistunut teatteriesitys katsojissaan pystyy herättämään. Espoon kaupunginteatterille uskontoteemaisen näytelmän Kuume vastikään ohjannut Pirkko Saisio näki ajalle ominaista ahneutta myös siinä, että kirkko on unohtanut tyystin Jeesuksen aikanaan saarnaaman luopumisen teologian käsitteen.
Elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo näki ilmastonmuutoksessa mahdollisuuden uuden ihmisten välisen yhteyden etsintään – luonnon pelastamiseksi ollaan kenties valmiita uhrauksiin. Puhujat olivat yksimielisiä siitä, että suurin osa ihmisistä elää, ei kuitenkaan sokeudesta eikä tyhmyydestä, sellaista elämää, mitä he eivät kuitenkaan halua. Kiire on aiheuttanut sen, että ihmisiltä puuttuu se jokin, jolla päästäisiin siihen verkkarit ja saunakalja – elämään, johon suurin osa suomalaisista pyrkii amerikkalaisen kapitalismin ihanteidenkin vastaisesti.
Yleisön joukosta nousi esiin mielenkiintoinen ajatus yhteiskuntakiusaamisesta. Koulu- ja työpaikkakiusaamisen ohella on syntynyt uusii, ihmisoikeusloukkauksenakin pidettävä kiusaamisen alalaji, johon työttömät joutuvat nöyrtymään.
Pirjo Honkasalo oli huolestunut panslavismin esiin noususta Venäjällä. Ortodoksisen kirkon ja vallanpitäjien hellimä ajatus pyhästä Venäjästä näkyy nykyisin myös Honkasalon venäläiskollegoiden ajattelussa ja jopa ulkoisessa olemuksessa. Imperialismi on syvällä venäläisessä ihmisessä, joka kokee rikollisuuden ja korruption sijaan maansa suurimmaksi ongelmaksi häpeän tunteen. Jopa kerjäläinen voi kokea tällöin olonsa arvokkaaksi, jos hän vain voi pitää maataan suurena ja mahtavana.
Kirjailija Sofi Oksanen toi esiin, kuinka Venäjälle ei kuitenkaan pidä mennä opettamaan ylhäältä käsin länsimaisia arvoja kuten feminismiä, koska tämä koetaan nöyryyttävänä neuvomisena. Oksanen myös jatkoi hieman Parnasson artikkelissa aloittamaansa keskustelua sirppi ja vasara – tematiikan kritiikittömästä nostalgisoinnista länsimaissa.
Pirkko Saisio totesi, että Suomen suurin rajoitus sananvapaudelle on kulttuurin viihteellistyminen. Kun elokuvat suunnataan fyysisesti tai henkisesti 12-vuotiaille ja suurten teattereiden päänäyttämöjen esitysten on oltava tarpeeksi viihteellisiä, tarttuu itsesensuuri kaikkiin, jotka haluavat elää taiteellaan.
Pirjo Honkasalo on puolestaan huomannut, kuinka tehometsätalouden kritisointi on edelleen tabu, johon esimerkiksi Yle ei tahdo tarttua. Honkasalon mukaan metsänomistajapapat haastetaan oikeuteen, koska he eivät halua hoitaa maitaan, kenenkään kyseenalaistamatta käräjöinnin oikeellisuutta.
Kirjailija-ohjaaja Alexis Kouros totesikin, että teollisuusjohtajat ja poliitikot paljastavat todelliset, radikaalimmat ajatuksensa vasta muistelmissaan. Kouros spekuloi, löytyykö Tarja Halosen muistelmista aikanaan kohta, jossa hän kertoo kylmien väreiden kulkeneen selkäpiitään pitkin George W. Bushin tapaamisissa.
Tästä keskustelu siirtyi USA:n Bushin vastaisten aktiivien tilanteeseen. Pirjo Honkasalo kertoi vastustajien kokevan olonsa yhä ahdistuneemmaksi fundamentalistikristittyjen saadessa enenevässä määrin sananvaltaa republikaanipuolueessa ja katkaistessa Jumalaan vetoamalla siivet yhdysvaltalaiselle poliittiselle keskustelulle muutoin ominaiselta rationaaliselta argumentoinnilta. USA:n kulttuurivalta on kuitenkin edelleen kiistaton: hunnunkin alta löytyy länsimaiselle ajattelulle altis ihminen.
Suomi on perinteisesti pysynyt puhtaana imperialismi-syytöksistä, mutta nyt tilanne on muuttunut. Pirjo Honkasalo kertoi nähneensä argentiinalaisen elokuvan, jossa Suomen metsäteollisuutta syytettiin toiminnaltaan imperialistiseksi siinä missä muitakin länsimaita. Elokuvassa kerrottiin eukalyptusplantaaseista, jotka istutetaan viljelysmaille, käytetään loppuun ja hylätään seuraavaan kohteeseen siirtyen.
Keskustelun lopuksi siteerattiin Juha Siltasta, joka on kertonut, ettei ryhtynyt tieteilijäksi vaan taiteilijaksi, koska taiteilijan ei tarvitse perustella. Tämä keskustelu kertoi kyllä vallan muusta; juuri siitä kriittisestä ajattelusta, jota Heidikin peräänkuulutti jo ala-asteelle sopivaksi kouluaineeksi.
Anna-Stiina Lundqvist
Kirjoittaja on Heidi Hautalan avustaja
