///Turun Sanomat
Joulukuussa 1987 osallistuin tarkkailijana Moskovassa Neuvostoliiton ihmisoikeusaktivistien ensimmäiseen yhteiskokoukseen, jolle pohjaa oli luonut presidentti Mihail Gorbatshovin glasnost eli avoimuus. Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli yksipuoluejärjestelmästä huolimatta vapautunut Neuvostoliitossa siinä määrin, että oli syntynyt vapaita toimintaryhmiä. Kadunkulmissa kerättiin allekirjoituksia Stalinin uhrien muistomerkin aikaansaamiseksi. Tämä oli ennenkuulumatonta.[:]
Mikään ei silti estänyt KGB:ta häiritsemästä muutaman kymmenen hengen ihmisoikeuskokousta parhaansa mukaan. Lopulta se pidettiin yksityisasunnossa turvallisuuspalvelun virkailijoiden päivystäessä autoissaan talon ulkopuolella.
Tunsin itseni etuoikeutetuksi saadessani todistaa paikan päällä, miten vaikeissa olosuhteissa moninaiset pienet ryhmät taistelivat kansalaisoikeuksista. Sittemmin yhteistyö näiden ryhmien kanssa muodostui Vihreän liiton ulkopolitiikan tärkeäksi osaksi.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin Venäjän tilanne muistuttaa huolestuttavasti viimeisiä neuvostovuosia. Presidentti Vladimir Putin on raivannut valtapyrkimyksiään arvostelevat tiedotusvälineet pois tieltään.
Venäjän hallitus puuttuu jopa ulkomailla tapahtuvaan tiedonvälitykseen. Se on “toivonut”, että Liettua, Suomi ja Ruotsi eivät sallisi oman maansa alueella pidettävän yllä tshetsheenivastarintaa edustavia Kavkaz-centerin nettisivuja. Missään kyseisistä maista ei kuitenkaan harjoiteta ennakkosensuuria, vaikka Suomessa suojelupoliisi asiallisesti ottaen saikin sellaisen aikaan toimiessaan ilman lain vaatimaa tuomioistuimen päätöstä.
Kärjistäen voisi jopa kysyä, onko Venäjällä palattu vuotta 1905 edeltävään aikaan, jolloin duuma taisteli itselleen rajattuja valtaoikeuksia yksinvaltiaalta, Jumalan armosta hallitsevalta tsaarilta. Vuonna 2004 Venäjän presidentillä on duumassa käytännössä kaikki valta.
Ukrainan kuohunta ehkä pakottaa länsimaiden vallanpitäjät vihdoin tunnustamaan, että yleinen hymistely Putinille lunastetaan kovalla hinnalla. Kyseessä ovat satojen miljoonien ihmisten kansalaisoikeudet ja luovuttamattomat oikeusvaltioperiaatteet. Vaikka kuinka pyritään hyviin suhteisiin ja yhteistyöhön Venäjän kanssa, nyt on menty liian pitkälle, kun nähdään, millä keinoin Venäjä vaikuttaa vanhassa valtapiirissään olevien maiden demokraattisiin valintoihin kuten nyt Ukrainan presidentinvaaliin.
Suomessakin tunnettu venäläinen toimittaja Anna Politkovskaja on julkaissut äskettäin kirjan nimeltä Putinin Venäjä. Hän arvostelee läntisiä johtajia siitä, että samalla kun ne tuomitsevat Valko-Venäjän – mantereemme viimeiseksi diktaattoriksi mainitun – Aleksandr Lukashenkon, ne levittävät Putinille punaisen maton. Tällainen kaksinaismoraali sortuu ennemmin tai myöhemmin. Kuvaavaa on, että kirja, joka julkaistaan ensi keväänä suomeksi, ei ole löytänyt kustantajaa Venäjältä.
Kun Suomessa on yritetty virittää keskustelua niin kahdenvälisistä kuin EU-suhteistakin Venäjään, olisi pikimmin pohdittava, miten parhaiten voitaisiin tukea sen ja sen naapurimaiden kansalaisyhteiskuntaa ja oikeusvaltiota. Uskon vahvasti, että kannattaisi tukea niitä länsieurooppalaisia kansalaisjärjestöjä, jotka koettavat vaikeuksista huolimatta luoda yhteyksiä venäläisen kansalaisyhteiskunnan toimijoihin.
Kylmän sodan viime vuosina juuri sen kaltainen “keittiöpöytädiplomatia” oli ratkaisevan tärkeää idän ja lännen kahtiajaon murtumisessa. On tietysti traagista todeta, että joiltakin osin Venäjän ja sen naapurien yhteiskunnallinen tilanne on vajonnut kylmän sodan maailman tasalle.
Muita keinoja voivat olla parlamenttien välisen yhteistyön vahvistaminen. Ei varmaankaan ollut sattumaa, että juuri ennen presidentinvaaleja Ukrainan parlamentti toivoi pääsevänsä vakituiseksi tarkkailijaksi EU-maiden parlamenttien väliseen COSAC-kokoukseen. Meillä ei ole kerta kaikkiaan varaa kääntää ukrainalaisillekaan selkäämme.