///Turun Sanomat
Merkille pantavan moni on vaatinut tiedonjulkistamispalkintoa Anneli
Jäätteenmäelle ja salaisten Irak-tietojen luovuttajalle Martti Manniselle, kun heidän koettiin paljastaneen kansakunnalle pääministeri Paavo Lipposen vehkeilyt presidentti George W. Bushin kanssa. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta tekee viisaasti, jos se lomien jälkeen pölyn laskeuduttua selvittää vielä, mitä todella sanottiin ja
mikä on urbaania legendaa.[:]
Palattuani europarlamentista osaan arvostaa sitä, että eduskunnalla on
rajoittamaton tiedonsaantioikeus. Ulkoasiainvaliokunta ja EU-asioissa myös
suuri valiokunta saavat hallitukselta salaisimmatkin ulkopoliittiset paperit,
näin määrää uusi perustuslaki.
Minua ja muita uusia kansanedustajia huvitettiin suuressa valiokunnassa
kertomalla, että valiokunta käyttää rajoittamatonta tiedonsaantioikeuttaan
pidättyväisesti. Ilmeisesti tässä on onnistuttu, koska edellisellä
vaalikaudella yksikään salaisen tiedon vuoto ei johtanut suureen valiokuntaan.
Eduskunnan rajoittamaton tiedonsaantioikeus on kansainvälisesti ainutlaatuinen.
Euroopan parlamenttiin perustettiin pitkien ministerineuvoston kanssa käytyjen
neuvottelujen jälkeen nelihenkinen erikoiselin, jolle avataan tarkasti
valvotuissa oloissa ne unionin turvallisuuden ja puolustuksen salat, joita
ministerineuvosto katsoo parlamentaarikkojen tarvitsevan.
Suomalaiselle tämän valiojoukon jäsenyys tarjoutuu keskimäärin joka
kolmaskymmenes vuosi, joten parlamentaarisesta tiedonsaantioikeudesta ei voi
puhua.
Pääministerin erosta syntynyt hämmennys paljasti, että moni kansanedustaja on
autuaan tietämätön tiedonsaantioikeuksistaan. Yksittäisellä kansanedustajalla
ne eivät ole aivan yhtä laajat kuin valiokunnilla tai eduskunnan muilla
toimielimillä, vaan hänelle on toimitettava “edustajantoimen hoitamiseksi
tarpeellisia tietoja, jotka eivät ole salassa pidettäviä eivätkä koske
valmisteilla olevaa valtion talousarvioesitystä”.
Anneli Jäätteenmäki itse viittasi eroaan edeltäneessä eduskuntapuheessaan
uuteen perustuslakiin palauttaessaan mieliin vaalien alla käytyä
Irak-keskustelua. Hän totesi viime eduskuntavaalien olleen “ensimmäiset uuden
perustuslain aikana, jolloin hallitus on osaltaan eduskunnalle
parlamentaarisessa vastuussa myös ulkopolitiikassa”.
Suuren valiokunnan jäsenenä hänellä olisikin ollut mahdollisuus saada
pääministeri Lipposelta tarkkoja selvityksiä tämän keskusteluista
Washingtonissa. Hän olisi myös voinut yrittää saada valiokunnan pyytämään
ulkoministeriöltä niistä laaditut asiakirjat. Tosin valiokunnan jäsenten olisi
täytynyt sitoutua noudattamaan salaisten asiakirjojen osalta “vaiteliaisuutta”,
kuten termi kuuluu.
Tapahtumista olisi kuitenkin syntynyt totuudenmukainen kuva, joka välittyisi
myös julkisuuteen. Pääministerihän ottaisi tavattoman riskin, jos alkaisi
sepittää eduskunnassa tarinoita. Taitavat kansanedustajat kyllä saavat totuuden
selville, ja näin toteutuu hallituksen parlamentaarinen vastuu ulkopolitiikassa.
Sen sijaan että Anneli Jäätteenmäki olisi tarttunut perustuslakiin, hän
turvautui luottohenkilöönsä presidentin kansliassa. Ulkopolitiikan salaisten
asiakirjojen harmaat jakelulistat ja suurten puolueiden luottovirkamiesten
vuodot ovat nähtävästi olleet osa ulkopolitiikan konsensusta – aikaa, jolloin
presidentti oli ulkopolitiikan yksinvaltias, valtion turvallisuuden ainoa
takaaja.
Tähän käytäntöön viitattaneen, kun sanotaan, että oppositiojohtaja kyllä saa
tarvitsemansa salaisetkin tiedot. Perustuslakimme ei muuten tunne
oppositiojohtajan käsitettä, vaan hänen erityisen tiedonsaantioikeutensa tulee
toteutua eduskunnan jäsenenä.
Suomessa pitäisi ottaa oppia Ruotsista, jossa tehdään jatkuvasti
“valtaselvityksiä”. Meillä ei ole tohdittu tutkia, mitkä tahot ja ketkä ihmiset
käyttävät valtaa yhteiskunnassamme. Valtaselvitys toisi päivänvaloon myös
epäviralliset verkostot ja poikkeukselliset vaikutustavat, joihin tietojen
vuotaminen olennaisesti liittyy.
Kansalaiset kyselevät aivan oikein, eikö ulkopolitiikastakin saa jo
keskustella ja onko niin moniin papereihin vieläkin lyötävä salaisen leima.
Ulkoministeriön pitäisi viipymättä tarkastella todellista salaamisen tarvetta
siitä lähtökohdasta, että ulkopolitiikkakin on paljolti riisuttu mystiikasta.
Uudehko julkisuuslaki suojaa valitettavasti aivan turhan laveasti
“kansainvälisiä suhteita”. Anneli-gate voi nyt avata tämän keskustelun, ja
silloin se on tehnyt Suomelle suuren palveluksen.
HEIDI HAUTALA
Kirjoittaja on kansanedustaja (vihr).