///Aamulehti – Asiat
Perustuslain määräys ulkopolitiikan johtamisesta ei istu todellisuuteen, kirjoittaa presidentinvaalien nelonen Heidi Hautala. Hän myös paljastaa, ketä äänesti toisella kierroksella.[:]
Korviini ovat presidentinvaalikeskusteluista jääneet soimaan Bjarne Kalliksen (kd) erään illan vuorosanat: -Parlamentarismi on mennyt liian pitkälle! Oli kyse siitä, kumpi sanoisi viimeisen sanan lähetettäessä suomalaisia sotilaita ulkomaille, presidentti vai hallitus. Estradilla istui rivi väkeviä ylipäällikköehdokkaita, vaikka presidentin päätösvaltaa kriisinhallinnassa ei edes perusteltu ylipäällikkyydellä. Vahvan johtajan kaipuu juontaa itsenäisen Suomen valtiolliseen aamuhämärään. Ylipäällikkö, kenraali C.G.E. Mannerheim vaati vapaussodan voitonjuhlassa 17.5.1918 Suomen valtiolaivan uskomista lujiin käsiin. Näin vältyttäisiin punakapinan ja sitä seuranneen hirmukauden kaltaisilta mullistuksilta.
Samassa Kansallisteatterin salissa presidenttiehdokkaat vuoden 2006 alussa tarjoutuivat kilvan vahvaksi peräsimeksi valtiolaivaan. Mielipidetutkimusten mukaan suomalaiset haluavat vahvan presidentin. Väitän silti, että kyseessä oli ohimenevä mielenhäiriö. Suomen perustuslain suuri linja on parlamentarismi. Sitä kohti on edetty rauhallisesti takaisin kääntymättä. Hätäinen perustuslain muutos toiseen suuntaan onneksi torjuttiin, kun mielialat vaalien jälkeen tasoittuivat. Kriisinhallintakriisi jätti jälkensä. Perustuslakiin on syytä palata rauhassa eduskuntavaalien jälkeen. Se, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, soveltuu vuosi vuodelta todellisuuteen yhä huonommin. Maailma ei enää tunnusta jakoa sisä- ja ulkopolitiikkaan. Syyskuun yhdestoista päivä 2001 poisti veteen piirretyn viivan lopullisesti. Taistelussa kansainvälistä terrorismia vastaan aseena on poliisiviranomaisten ja tiedustelupalvelujen rajat ylittävä yhteistyö. Parlamenttien pitää valpastua vahtimaan yksityisyyden suojaa ja kansalaisten muita perusoikeuksia. Presidentin valtaa ei eduskunta voi valvoa, eihän presidentti saa edes astua eduskuntataloon muutoin kuin virkaanastujaisissaan ja valtiopäiväseremonioissa.
Presidentti on monelle viimeinen instanssi pelin poliitikkoja vastaan. Puolueet eivät tunnetusti nauti suurta arvonantoa. Kansalaiset pitävät niitä vähemmän pyyteettöminä. Sellainen käsitys syntyy vaikkapa vähemmän läpinäkyvistä virkanimityksistä (tosin Suomen Pankin johtajien nimityksissä presidenttikin osasi politikoida). Kunnallispolitiikassa isoja kaavoitushyötyjä jaettaessa esiintyy vieläkin osto- ja myyntiliiketoimintaa, joka ei kestä päivänvaloa. Suomi maailman (enää) toiseksi korruptoimattomin maa voisikin katsoa peiliin tarkemmin. Jos puolueet kirkastaisivat politiikan pelisääntöjä ja lisäisivät päätöksenteon avoimuutta, presidentin ei enää tarvitsisi olla se ylin oikeusaste. Kampanjoidessani ympäri Suomea havaitsin, että presidentti-instituutio luo ihmisille tunnetta siitä että voi vaikuttaa asioihin. Moni hyväksyisi havaintojeni mukaan presidentin muodollisen vallan supistamisenkin, jos kansalaisille raivattaisiin vastapainoksi suoria kanavia osallistua päätöksentekoon myös vaalien välillä.
Suomen poliittinen järjestelmä on niin edustuksellinen, että kaikki ehdotukset sen täydentämiseksi kansanäänestyksillä ja kansalaisaloitteilla tulkitaan vihamielisiksi valtausyrityksiksi. Kansalaisethan suorastaan sekaantuisivat päätöksentekoon! Niitäkin vaatimattomia suoran demokratian elementtejä, joita perustuslakimme ja muut säädökset kansalaisille suovat, vaaleilla valitut päättäjät annostelevat mahdollisimman niukasti. Oikeusministeri Johannes Koskisen komitea esitti kolme vuotta sitten, että aivan lähiaikoina pitäisi Suomessakin harkita sitovien kansanäänestysten ja kansalaisaloitteiden käyttöönottoa. Harkinta sopii perustuslain seuraavaan tarkasteluun. Sellaista riskinottoa pitäisi suosia, jolla suomalaisten kansalaistuntoa ja kaikenpuolista vaikuttavuutta kohotetaan. Suurempi riski on, että kiinnostus vaalidemokratiaan näivettyy entisestään ja kuilu kansalaisten ja vallan välillä vain syvenee.
Tarja Halonen kertoi uudelleen valituksi tultuaan ymmärtäneensä, että kansalaiset odottavat häneltä arvojohtajuutta. Virkaanastujaispuhe oli hänen ensimmäinen testinsä. Eduskunnassa jupistiin, että puheesta puuttuivat lähivuosien konkreettiset turvallisuuspoliittiset linjaukset. Ehkä presidentti halusikin sanoa, että eriarvoisuuden kasvu on uusi turvallisuusuhka. Sääntelemättömät markkinavoimat tuottavat huono-osaisuutta niin Suomessa kuin globaalisti. (En voinut äänestää Sauli Niinistöä, koska hänelle tuloerot ovat talouskasvun vääjäämätön seuraus, joka on hyväksyttävä.) Jopa Maailmanpankki pitää nykyään sosiaaliturvaa hyvänä talouspolitiikkana kehitysmaissa. Presidentti vaati hallitusta ja eduskuntaa ponnistelemaan kehitysyhteistyörahoitustavoitteen saavuttamiseksi. Arvojohtajuus punnitaan, kun nähdään, onko vastassa yhä pahvi-Eero. Odotan kiinnostuksella, syventääkö Halonen lähiaikoina viittaustaan siihen, että suomalaisten pitää kasvaa hyväksymään erilaisuutta. Odotan myös, milloin presidentti kysyy, onko ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehty tarpeeksi. Halosella on tilaisuus toisella kaudellaan osoittaa, että oikealla hetkellä esitetyt kannanotot voivat vaikuttaa enemmän kuin muodolliset valtaoikeudet. Niistä syntyy laineita, jotka muuttavat Suomea. Oikeissa parlamentaarisissa demokratioissa presidentillä on myös varaa olla toisinaan jopa käyttämättä valtaoikeuksiaan.
