Istuin kolme viikkoa sitten eduskunnan lehterillä seuraamassa, kun Presidentti Tarja Halonen avasi ensimmäiset valtiopäivänsä. Äidillinen esiintyminen tuuditti minut heti petollisen miellyttävään turvallisuuden tunteeseen. Yhtäkkiä havahduin narkolepsiastani. Presidentti alkoi puhua kansanäänestyksistä. Nyt kun valtioelinten suhteet on uudessa perustuslaissa saatettu modernilla tavalla tasapainoon, on kansalaisten vuoro, arvelin hänen kohta sanovan. [:] Mutta putosinkin äkkiä tylysti maan pinnalle. Presidentti käänsi lupaavasti alkaneen pohdiskelun varoitukseksi neuvoa-antavien äänestysten liiallisesta käytöstä. Halonen ei erityisesti perustellut neuvoa-antavan kansanäänestyksen turmiollisuutta, mutta hänen ajatuksensa tuntuu olevan, että vallankäytössä vahvistunut hallitus tarvitsee eduskunnan vastapainokseen. Vastapainon tarpeesta on esitetty kiinnostavampiakin ajatuksia. Vanhemmat valtioviisaat Jan-Magnus Jansson ja Kauko Sipponen ovat kumpikin hiljattain julkaisseet kirjat, joissa kannatetaan suoran kansalaisvallan lisäämisestä. Kumpikin on jo kauemmin puolustanut kansalaisten suorien poliittisten oikeuksien lisäämistä. Jansson näkee juuri kansalaiset pullistelevan hallituksen vastapainona, koska eduskunta on sittenkin aivan liian riippuvainen hallituksesta. Sipponen haluaisi viedä perustuslakiin kansalaisten aloite- ja päätösoikeuden, jotka tunnetaan parhaiten Sveitsissä. Olen itse edistänyt suoraa demokratiaa kymmenen vuoden ajan tutustuttuani sveitsiläiseen sosialistikansanedustaja Andi Grossiin. Vuosien mittaan olemme lukemattomia kertoja olleet yhdessä ajamassa suoraa demokratiaa milloin kunnan, milloin valtion tai jopa EU:n tasolla. Uskon, että teemme sitä vielä vanhoina pappoina ja mummoina, koska työ ei näytä loppuvan. Lähiaikoina on tilaisuus nostaa ajatus EU-keskusteluun, jossa halutaan aivan epätoivoisesti voittaa kansalaisten luottamus.
Suoran demokratian vastaväitteet tulevat yleensä suoraan selkäytimestä, jos asiasta keskustelee politiikan tai talouden vaikuttajaeliittiin kuuluvan henkilön kanssa. Laajan kokemukseni mukaan ensimmäinen lause kuuluu yleensä: ”Mutta nämä asiathan ovat aivan liian vaikeita kansalaisten tajuttaviksi.” Usein tästä ei päästä milliäkään eteenpäin. Voin vain vakuuttaa melko pitkästä kokemuksestani, että edustuksellisissa elimissä tapaa sen luokan valistumattomuutta, että illuusiot edustajien ylivertaisuudesta rapisevat nopeasti. Palkitsevimpia kokemuksiani ovat olleet keskustelutilaisuudet, jossa olen saanut kuulijat oivaltamaan, että se mitä heille tarjoillaan demokratiana, on vain varjojen leikkiä Platonin luolan seinillä. Ihmiset ovat usein aidosti ilahtuneita tajutessaan, että heidän näkemyksellään voisi olla painoa päätöksenteossa muutenkin kuin edustajia valittaessa. Olen kuullut monta kertaa hämmästyneen kysymyksen: ”Minunko? Niin, miksei!” Asiakysymyksistä äänestäminen olisi sitä paitsi erittäin modernia kansansivistystyötä, kun yhteiskunta ryhtyisi keskustelemaan ja ihmiset oppimaan toisiltaan. Luulen, että valistusaatteen isä Jean-Jacques Rousseau taputtaisi nyt minulle haudassaan pienellä saarella Ranskan Ermenonvillessä. Useimpien poliitikkojen mielestä kansalaisia pitää ehkä kuunnella, mutta olisi kauhistus, jos he saisivat sanoa asiasta viimeisen sanan. Siksi kai Suomessa on alettu uskoa, että neuvoa-antava kansanäänestyskin hipoo jo rajaa, koska sillä on tunnetusti tapana muodostua sitovaksi. Sveitsissä tätä instituutiota pidettäisiin demokratian irvikuvana, koska kansalaiset todella ratkaisevat asiat ns. kansanpäätöksessä, jonka parlamentti valmistelee usein kansalaisten aloitteesta. Onkin todella puhdasta propagandaa väittää, että kansan päättäessä edustajat väistävät vastuunsa. Näin ei todellakaan ole, koska kummatkin kantavat siitä osansa.
Kansan vastuuttomuutta pelkäävien kannattaa muistaa, että valta lisää vastuuta. Olen usein ajatellut kirjoittaa kirjan nimeltä ”Kymmenen myyttiä suorasta demokratiasta”, joita olen tässä hieman sivunnut. Aika ei koskaan ole ollut oikeampi sille ajatukselle, että Suomessa ryhdytään kansalaisten valtaa vahvistavaan perustuslakiuudistukseen. Tässä on kansalaisaloitteen paikka, kun edustajat presidenttiä myöten ovat haluttomia ryhtymän toimeen. Ehdottomasti huonoin veruke on väittää, että juurihan me saimme uuden perustuslain. Veruke on harvinaisen huono siksi, että tuo perustuslaki oli vanhentunut jo syntyessään.
Turun Sanomien kolumni 23.02.2001
