Valtiaiden ja vaikuttajien säätiö täydentää itse itseään. Olin yksi politiikan 50 vaikuttajasta, kaikkiaan kahdestasadasta, joilta Helsingin Sanomat kysyi kantaa kolmeen tämän hetken vaikutusvaltaisimpaan henkilöön. Hankala luonteeni esti minua ilmoittamasta kilpailuun Paavo Lipposta, Jorma Ollilaa ja Martti Ahtisaarta. Kun karhukirje sitten saapui, vastasin sitten, että vaikutusvaltaisimmat kolme ovat epäilemättä ne, jotka saavuttavat mainintojen kolme kärkisijaa. Tuntiessani tuhmaksi tytöksi lohduttauduin sillä, että kieltäytyihän Aki Kaurismäkikin saapumasta Linnan juhliin vetoamalla Mellunmäen matkaansa. [:] Mikä tällaisissa kyselyissä mättää? Vaikutusvalta määriteltiin objektiiviseksi tosiasiaksi, jossa ei ollut yhtään sijaa vastaajan arvostuksille. Kysymys siitä, keiden kolmen kukin soisi nousevan vielä vaikutusvaltaisimpien suomalaisten joukkoon, olisi ollut toista maata. Esimerkiksi Nokian Ollilan sijoitusta ei tietenkään tule ihmetellä. “Ollilan sanaa on Suomessa päättäjien pakko kuunnella ja totella”, kuten talousvaikuttaja totesi perusteluissaan. Mutta myös Nokian jälkeen tarvitaan kansallista menestysstrategiaa. Sekin aika voi koittaa, jolloin Jorma Ollila tarvitsee Suomea yhtä vähän kuin Mika Häkkinen, jossa suomalaista on vain geeniperimä. Kysely tekee erittäin näkyväksi lasikaton, joka estää naisten pääsyn yhteiskunnan vaikuttaja-asemiin. Kahdenkymmnenenkahden kärjessä on yksi nainen, Sirkka Hämäläinen. Tosin hän oli myös ainoa talouselämän vaikuttaja, jolta kysyttiin mielipidettä. Koko raatiin oli sentään päästetty 32 naista (sekä Kyllikki Virolainen, joka valitutti itsensä joukkoon aviomiehensä mukana). Alle viidennes! Tasa-arvo-ongelma on paitsi todellisuudessa, myös Hesarin päässä. Mutta eikö voisi ajatella, että on hyvä saada totuudenmukainen kuva Suomesta eikä mitään toiveiden tynnyriä? Ikävä kyllä tämänkaltaiset tiedustelut ovat itseään toteuttavia ennusteita. Päteviä naisia on edelleen niin vaikea löytää puhujiksi EVA-päiville, teknologiapäiville ja metsäpäiville. Vaikuttajat muodostavat itse itseään täydentävän säätiön. Yhtä asiaa voin katuakin. Ulkoministeri Tarja Halosta olisi ollut syytä tarjota listalle. Hänen nimeään ei näy objektiivisen todellisuuden kärkijoukossa lainkaan (kuten ei myöskään Elisabeth Rehnin). Tämä on tietysti hyödytöntä jälkiviisautta. Kahdeksanneksi listalla kipusi poliittisesta vastuusta vapaa Raimo Sailas, jonka eräs listan laatijoista tietää “ohjaavan pää- ja ulkoministerin kautta”. Sailaksen objektiivinen menestys olisi voinut antaa toimitukselle aiheen uhrata pari lausetta virkamiesvallan objektiivisesta kasvusta EU-Suomessa. Ilmiö on vähintään yhtä tärkeä kuin presidentin vallan siirtyminen pääministerille ja hallitukselle.
Vihreän Langan 50/98 kolumni
