On aina virkistävää, kun politiikan tutkijat osallistuvat keskusteluun yhteiskunnan suunnasta. Yleensä heitä kuulee vain television vaalivalvojaisissa, joissa tyydytään ruotimaan puolueiden äänisaaliita. Valtio-opin professori Matti Wiberg tunnetaan muun muassa radikaalista ehdotuksestaan lakkauttaa presidentti-instituutio demokratialle vieraana. Uudessa kirjassaan Paluu politiikkaan hän toistaa tämän mielestäni punnitun ehdotuksen, mutta liittää sen yllättäen kiivaaseen vastaiskuun kaikenlaisille itse itseään edustaville kansalaisliikkeille ja myös kansanäänestyksille. Kutsuisin tätä ohjelmajulistusta uuselitismiksi. [:] Wiberg ei ole ainoa, joka on tuntee vetoa uuselitismiin. Viime aikoina monet poliitikot ovat nostaneet omaa häntäänsä korostaen, kuinka he ovat kansan valtuuttamia ja ottavat toiminnastaan ”poliittisen vastuun”. Valtio-opin professori Wibergin koulukunnalle politiikkaa ei ole lainkaan valtioelinten ja siinä keskenään vallan jakavien puolueiden ulkopuolella. Sumun takaa kantautuu korviin enintään ”rettelöintiä”, jonka motiiviksi riittää se, että on ”hauskaa”. Kansalaisten edustajana pidän aivan olennaisena varoa pelkistämästä politiikkaa sen edustukselliseen muotoon. Mikään ei muutu mielestäni paremmaksi, ellei mahdollisimman moni kansalainen ota osaa yhteiskuntaelämään ja elinympäristönsä kohentamiseen. Kansalaisliikkeet ovat tällaisen toiminnan perusta, politiikan varsinainen hiiva, jota vailla taikina lätsähtäisi kasaan. Varsinkin EU:ssa edustajan elämä olisi tosi yksinäistä ilman orastavia, yli kansallisten rajojen toimivia kansalaisliikkeitä.
Harva väittää, että kansalaisliikkeet voisivat kokonaan korvata puolueita. Useimmat kuitenkin kokevat, että yhä koulutetummat kansalaiset ovat varsin kykeneviä osallistumaan itsekin päätöksentekoon. Törmään joskus tahoihin, jotka luulevat, että osallistuminen on pakko. Osallistumisesta voi toki kieltäytyä, mutta useimmilla tuntuu olevan siihen ajoittaista halua. Modernissa yhteiskunnassa lainsäädäntö ja poliittiset instituutiot ovat alkaneet tehdä tälle halulle viisaasti tilaa. Päättäjät joutuvat kallistamaan suuren korvansa kansalaisten puoleen erilaisin lausunto- ja kuulemismenettelyin. Mitä varhaisemmassa vaiheessa tällainen tilaisuus tarjoutuu, sitä vähemmän tulee muistutuksia ja valituksia. Tämän uuselitistit unohtavat. Puolueet kohtaavat rajallisuutensa siinä, että ne eivät enää riitä edustamaan ihmisten moninaisia ja muuttuvia intressejä dynaamisessa yhteiskunnassa. Kansalaisten paraskin edustaja joutuu alituiseen kokemaan riittämättömyyttä. Tällaisesta terveellisestä tunteesta kumpuaa toisinaan ajatus järjestää kansanäänestys. Matti Wibergin tavoin uuselitistit hylkäävät kansanäänestykset, koska ne ovat heidän mukaansa vain ilmaus poliitikkojen halusta paeta vastuutaan. Valituilla on monin verroin paremmat informaatiolähteet kuin tavallisilla kansalaisilla, Wiberg toteaa. Voin vain jälleen kerran tehdä paljastuksen. Ainakin itse saan enimmän osan päätöksenteon pohjatiedosta lukemalla sanomalehtiä ja seuraamalla muuta mediaa. Torikeskustelujen puutteessa lehtien mielipidesivut tarjoavat yllättävän valistuneita kansalaispuheenvuoroja, joista poliitikkokin saa käteviä argumentteja. En voi olla tulematta muuhun johtopäätökseen kuin että kansanäänestysten kautta kanavoituisi päätöksentekoon tavaton määrä tietoa, valistusta ja viisautta. Tyhmyyttä ja tietämättömyyttä on tietysti aina sitäkin, mutta sitä on havaintojeni mukaan kansalaisten edustajien keskuudessa vähintään yhtä tiheässä.
Professori Wiberg on ollut ilahduttavan kiinnostunut päätöksenteon avoimuuden lisäämisestä EU:ssa. Kuvittelen, että avoimuuskin on omiaan parantamaan kansalaisten kykyä osallistua päätöksentekoon. Ainakin jotkut sitä jopa pelkäävät: avoimuus voi saada kansalaiset suorastaan sekaantumaan päätöksentekoon. Asetun näin itse vastustamaan uuselitismiä. Ehdotan sijalle kansalaisyhteiskunnan vahvistamista, jottei edustuksellinen demokratia marinoidu omaan liemeensä. Kansalaisten ja myös heidän vapaasti muodostamiensa järjestöjen osallisuutta päätöksenteossa on edelleen lisättävä. Parhaat ideat palkitaan. Kansanäänestyksiä sekä kansalaisaloitteita on luotava päätöksenteon kaikille tasoille. Kansalaisten päätöksentekokyky on varmistettava jokaiselle yhteiskuntaluokasta riippumatta kuuluvalla oikeudella sivistykseen ja koulutukseen. Näin jokainen kykenee ottamaan osansa yhteisestä vastuusta, sanoisin jopa poliittisesta vastuusta.
Turun Sanomien kolumni 24.08.2001
