Hyvät valtuuskunnan jäsenet,

Viime aikoina on käyty virkistävää ulkopoliittista keskustelua, vaikka aivan kaikki eivät ole siitä pitäneet. Se on kuitenkin välttämätöntä, jotta voidaan irtautua vanhoista uhkakuvista ja pohtia, miten uusiin turvallisuusuhkiin vastataan. Eduskuntahan linjasi Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitikkaa vuosiksi eteenpäin ennen joulua päättyneessä selontekokäsittelyssä. Olen varma, että se olisi ollut erilainen, jos keskustelua olisi käyty Aasian hyökyaaltokatastrofin jälkeen. Olisi siirretty uhkakuvien ja niiden torjumisen voimavarojen painopistettä kohti ei-sotilaallisia kriisejä, joilla voi olla jopa globaalit ulottuvuudet. [:]

Vihreiden pitkäaikainen tavoite siviilikriisinhallinnan vahvistamisesta olisi saanut enemmän tukea. Voidaan kysyä, miksi EU:n kuuluisalla solidaarisuuslausekkeella ei tuntunut tsunamin ja sen uhrien hoidossa olevan mitään käytännön merkitystä. Onkin kiirehdittävä myös EU:n yhteistä siviilikriisinhallintaa. Yksi osa hallittua ja vaiheittain tapahtuvaa yleisestä asevelvollisuudesta luopumista Suomessa voisi olla, että osa asevelvollisista saisi siviilikriisinhallinnan koulutusta. Suomeen sopisi myös erittäin hyvin erityinen siviilikriisinhallinnan koulutuskeskus.

Hämmentävintä ulkopoliittisessa keskustelussa on ollut epäselvyys valtionjohdon kannasta siihen, minkälaisen valtuutuksen suomalaiset joukot tarvitsevat osallistuessaan EU:n sotilaalliseen kriisinhallintaan. Presidentti Tarja Halonen palasi asiaan sen jälkeen, kun Suomi oli jo ollut tekemässä asiasta päätöksiä EU:ssa. Jo viime lokakuussa allekirjoitetun EU:n uuden perustuslain mukaan unionin
yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka “turvaa unionin operatiivisen toimintakyvyn, joka perustuu siviili- ja sotilasvoimavaroihin. Unioni voi käyttää niitä unionin ulkopuolella toteutettaviin tehtäviin huolehtiakseen rauhanturvaamisesta, konfliktinestosta ja kansainvälisen turvallisuuden lujittamisesta Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan periaatteiden mukaisesti. Nämä tehtävät toteutetaan jäsenvaltioiden käyttöön asettamia voimavaroja käyttäen.” (I-41-1)

Tämä vastaa Vihreän liiton kantaa myös siltä osin, että olemme – jo viime keväänä kahdessakin ohjelmassa – hyväksyneet, että jos kyse on kansanmurhan kaltaisen tragedian estämisestä, EU-joukot voivat toimia myös ilman YK:n turvaneuvoston nimenomaista valtuutusta. Tämä on paras tapa puolustaa YK:n arvovaltaa, joka menetetään varmimmin, jos kansainvälinen yhteisö joutuu katsomaan sivusta kansanmurhaa. Ja kuten olemme korostaneet, samalla on pyrittävä uudistamaan YK:n turvaneuvosto vastaamaan nykymaailman asettamiin vaatimuksiin.

Olen ollut Helsinki-prosessissa kehittämässä ajatusta, jossa turvaneuvostoa laajennettaisiin noin 20+ -jäseniseksi, osa maista olisi pysyviä, osa vaihtuvia kuten nytkin. Lisäksi kulloinkin turvaneuvostossa olevat maat muodostaisivat maaryhmän, joka pyrkisi laajemminkin hakemaan ratkaisuja maailman turvallisuusuhkiin kuten köyhyyteen ja ympäristön tuhoutumiseen. Olemme kutsuneet tätä muodostelmaa nimellä G20 ja se korvaisi G7-ryhmän, joka onkin varsin elitistinen rikkaiden maiden kerho. Sekin on aivan hiljattain alkanut etsiä lisävaroja kehitysongelmien ratkaisemiseen, mm. kerosiiniverolla, jonka tuotolla kehitystä rahoitettaisiin. On tyypillistä, että Suomi näyttää suhtautuvan aloitteeseen tavalliseen tapaan: “Suomi on kylmä, harvaanasuttu, pitkien etäisyyksien maa kaukana kaikista muista ja tarvitsee siksi paljon halpaa energiaa.” – Näin ei voi kuitenkaan ratkaista maailman kehitysongelmia.

Toki presidentti on oikeassa siinä, että päätös suomalaisten joukkojen lähettämisestä ulkomaille on äärimmäisen vakava asia ja sen ehdoista on keskusteltava tarkoin. Ehdot voidaan kirjata lakiin. Vihreä liitto vaatii, että jokaisesta operaatiosta, joihin suomalaisia osallistuu, tehdään eduskunnassa erillinen päätös – täysistunnossa mikäli mahdollista. Hallitus on ilmoittanut, että rauhanturvalain muutos, jolla tästä on tarkoitus päättää, tulee käsittelyyn tämän vuoden aikana. Jos päätöksenteko lykkääntyy presidentinvaalien yli, tämä vain jatkaisi arvoituksellisuutta, joka nyt vallitsee valtionjohdon keskuudessa.

Viime päivinä alkanut keskustelu presidentin valtaoikeuksista on suoraa seurausta valtiojohdon ilmeisestä kyvyttömyydestä olla yhtä mieltä EU:n nopean toiminnan joukkojen valtuutuksesta. Huomaamme, että emme ole tässä keskustelussa yksin, kun pidimme alusta pitäen nykyisen perustuslain 93 § siirtymävaiheen kompromissina. Kun nyt “Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”, syntyy harmaa vyöhyke, jolla kansalaisten on mahdotonta tietää, kuka oikeastaan päättää. Valtaoikeudet tulevat ilman muuta nousemaan presidentinvaalien keskeiseksi kysymykseksi, ja koska muutoksia niihin on tunnetusti mahdotonta tehdä vastoin istuvan presidentin kantaa, on jokaisen presidenttiehdokkaan kyettävä kertomaan kantansa etukäteen . – Myös EU:n perustuslaki tulee vaikeuttamaan presidentin osallistumista unionin yhteiseen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Eurooppa-neuvostosta eli huippukokouksesta tulee varsinainen toimielin, ja jonkun on vastattava eduskunnalle siellä tehtävistä päätöksistä – aivan toisella tavoin kuin tähän asti. Se joku ei voi olla muu kuin pääministeri tai ulkoministeri.

Vihreä eduskuntaryhmä ja Euroopan parlamentin vihreät järjestivät äskettäin yhdessä Suomi-Tshetshenia -seuran ja Suomen PENin kanssa varsin onnistuneen kansainvälisen Tshetshenia-seminaarin eduskunnassa. Konferenssissa päätettiin verkostoitua Tshetshenian konfliktiin rauhanomaista poliittista ratkaisua hakevian järjestöjen ja muiden toimijoiden kanssa kansainvälisesti. Näin olemme nyt tekemässä. Presidentti Putin ei enää sulje kokonaan pois sitä mahdollisuutta, että rauhaa ryhdyttäisiin hieromaan kansainvälisen yhteisön tuella. EU:lla on nyt mahdollisuus – ja velvollisuus – tehdä tästä konkreettinen aloite.

Kun katsomme presidentti Martti Ahtisaaren toimintaa Indonesian hallituksen ja Acehin kapinallisten väkivaltaisen konfliktin ratkaisemiseksi, voimme vain todeta, että Suomi tarvitsee enemmän entisiä presidenttejä!

Kukaan muu kuin EU ei omaa sellaista poliittista painoarvoa jota tarvitaan Tshetshenian konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun. Yhdysvaltain uusi ulkoministeri Rice jätti nimenomaisesti arvostelematta Venäjää Tshetsheniasta, vaikka hän olikin julkisesti huolissaan Venäjän epädemokraattisesta kehityksestä. Tämä voidaan tulkita vain niin, että USA käy Irakissa laitonta sotaansa ja tarvitsee sitä varten työrauhan mm. Venäjältä, joka käy laitonta sotaansa Tshetsheniassa.

Me vihreät emme voi tätä hyväksyä. Euroopan vihreät ovat marraskuussa tehneet melko seikkaperäisen esityksen Tshetshenian konfliktin poliittisen ratkaisun askelista, joihin kuuluu Vihreän liiton esityksestä Tshetshenian erityisedustajan nimeämisestä unioniin. Meidän on nyt saatava EU-maiden ulkoministerit ja erityisesti ulkopolitiikan korkea edustaja Javier Solana toimimaan Tshetshenian asiassa. On julkinen salaisuus, että hän ei ole reagoinut edes unionin jo vuosi sitten hänelle ulkoministerien antamaan tehtävään laatia pohjaesitys rauhanomaisen ratkaisun askelista.

Haluan nostaa esille Venäjän kansalaisyhteiskunnan vakavan tilanteen. En käy luettelemaan kymmeniä ajankohtaisia nimeltä tunnettuja tapauksia, joissa kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat joutuneet vakavan häirinnän ja vainon kohteeksi valtion turvallisuusviranomaisten taholta. Meidän suomalaisten vihreiden velvollisuus on rakentaa taas aktiivisemmat yhteydet ihmisoikeuksia, rauhaa ja ympäristöä puolustaviin venäläisiin järjestöihin ja tukea niitä äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Kukaan ei ole ollut eri mieltä johtopäätöksestä, jonka olen tehnyt: Kansalaisyhteiskunnan repressio on nyt Venäjällä kovempaa kuin Neuvostoliitossa ennen glasnostia 1980-luvun alkupuolella.

Lopuksi ilmaisen suruni Georgian pääministerin Zurab Zhvanian kuolemasta. Hän oli meille eurooppalaisille vihreille läheinen yhteistyökumppani ja ystävä.