Ylen julkaisema juttu ongelmista suomalaisen kehitysrahoituslaitos Finnfundin tukemassa metsähankkeessa Ugandassa sai pohtimaan kahta kehityspolitiikan parissa usein esiin nousevaa asiaa: ihmisoikeus- ja ympäristövastuun tärkeyttä sekä välitöntä tarvetta nostaa ihmisoikeusstandardit ilmastoprojekteissa merkitsevälle tasolle.
Olen kirjoittanut Finnfundin toiminnasta aiemminkin. Tällä kertaa kyse on Kachungin alueella Ugandassa toteutettavasta hankkeesta, jossa yli 2000 hehtaarin alueelle on istutettu mäntymetsää. Kyseessä on niin kutsuttu Clean Development Mechanism -hanke, jossa länsimaat ostavat itselleen päästöoikeuksia tukemalla ilmastohankkeita kehitysmaissa.
Kachungin hankkeessa päästövähennysyksiköt ostaa Ruotsi, ja hankkeen toteuttaa norjalainen Green Resources -yhtiö alihankkijoineen. Suomi rahoittaa Green Resources -yhtiötä Finnfundin kautta kehitysyhteistyövaroilla. Nyt hanketta syytetään muun muassa paikallisten asukkaiden kotien tuhoamisesta ja viljelys- sekä laidunmaiden viemisestä. Tällaisiin epäilyihin on syytä suhtautua äärimmäisen vakavasti. Kyse on paitsi ihmisoikeuksien kunnioittamisesta paikan päällä Ugandassa, myös veronmaksajien rahalla tehtävän työn arvioinnista.
Kachungin hanke on Finnfundille metsähanke. Metsien parissa tehtävä työ kehitysmaissa on tärkeää. Monet saavat metsästä osan elannostaan, polttopuuta päivittäiseen käyttöön ja lisätuloja. Kestävä metsien käyttö ja niiden suojelu on ensisijaisen tärkeää myös ilmastonsuojelun kannalta. Paikallisyhteisöjen tarkka kuuleminen ja heidän oikeuksiensa kunnioittaminen on kuitenkin aivan välttämätöntä Kachungin kaltaisissa hankkeissa.
Finnfundin mukaan kukaan ei ole menettänyt kotiaan mäntyplantaasin vuoksi. Paikalliset puolestaan sanovat, että näin on käynyt. Paikalliset asukkaat elävät mahdollisesti nomadi-elämää, jolloin kodin määritelmä on hyvin toisenlainen. Toisekseen nojaaminen hallituksen antamaan suositukseen ei ole riittävä tae projektin toteuttamiselle. On hyvin tavallista, että valtion omistamalla maalla ei ole kartoitettu perinteisiä maankäyttöoikeuksia, jolloin paikallisella väestöllä ei usein ole turvaa hallituksen tekemiä maasopimuksia vastaan.
Olen aiemminkin törmännyt CDM-mekanismin projekteissa vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin. Guatemalan Santa Ritassa vuosina 2010–2015 vesivoimalaitosprojektin yhteydessä yhteenotot paikallisväestön kanssa johtivat muun muassa useisiin kuolemiin ja ihmisten katoamisiin. Olen kirjelmöinyt ihmisoikeusstandardien puutteellisuudesta CDM:n hallituksen kanssa, joka on tiedostanut ongelman. Ugandan tapaus osoittaa, että ihmisoikeusloukkaukset projekteissa näyttävät edelleen toistuvan, ja että mekanismin ihmisoikeusstandardit ovat kaukana riittävästä.
Kachungin hankkeen ristiriidat korostavat myös sitä, että Finnfundin tulisi ehdottomasti noudattaa toiminnassaan kehitysyhteistyön tuloksellisuuden ydinperiaatteita: läpinäkyvyyttä, tilivelvollisuutta ja paikallisten omistajuuden kunnioittamista. Se ei yksinkertaisesti riitä, että rahalla on saatu aikaan joitakin hyviäkin tuloksia. Julkisin varoin tehtävissä hankkeissa on oltava kaikki takeet siitä, että paikallisyhteisöjen jäsenet hyötyvät tuloksista.
Olisi ensiarvoisen tärkeää, että Finnfund raportoisi sijoituksistaan ja niiden kehitystuloksista mahdollisimman tarkasti. A-studion lähetyksessä keskustelemassa ollut tutkija Markus Kröger ehdotti, että Finnfundin hankkeita arvioimaan perustettaisiin erillinen, riippumaton ja useista sidosryhmistä koostuva eettinen lautakunta. Toivon, että Finnfundin hallintoneuvosto ottaa ehdotuksen pohdittavakseen.
