Korkein hallinto-oikeus päätti kuluneella viikolla, että pyytämäni raportti Suomen uhkakuvista pysyy salaisena. Kyseessä on raportti, jota käsiteltiin ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan kokouksessa alkuvuodesta 2004.

Näin jälkeenpäin ajatellen raportti olisi varmasti tuonut syvyyttä myös vaalien ensimmäiselle kierrokselle. Vaalikeskustelut olisivat ehkä olleet analyyttisempia, jos me kaikki – ei vain istuva presidentti ja pääministeri – olisimme saaneet perehtyä puolustusvoimien näkemykseen siitä, mikä meitä uhkaa ja mihin Suomen armeijaa tarvitaan.

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta käyttää melkoista valtaa. Sen asiakirjat ovat nykylain mukaan salaisia asiasisällöstä riippumatta. Valiokunnan ei myöskään tarvitse perustella salauspäätöksiään. Tällainen ei enää käy päinsä edes salamyhkäisyydestään tunnetussa Euroopan unionissa. Korkeimman hallinto-oikeuden päätös asiakirjapyyntööni osoittaa, että lainsäädäntöä on muutettava.

Minusta koko ajatus on käännettävä toisinpäin: lähtökohdaksi pitää ottaa päätöksenteon avoimuus, josta voidaan sitten perustelluista syistä poiketa. Jos minä olisin presidentti, käyttäisin salausmahdollisuutta niukasti ja perustelisin kaikki salauspäätökset.

Kenen etu on, että arvio maatamme koskevista uhkista on vain harvojen tiedossa? Kansalaisilla tulee olla mahdollisuus tietää mitkä ovat heihin kohdistuvat todelliset turvallisuusuhat, mutta nyt koko tätä asiakenttää pidetään oudosti salaisena.

On jo luovuttava siitä ajatuksesta, että ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vain pienen sisäpiirin asia. Avoin päätöksenteko edistäisi tietoisuutta vakavimmista uhkista kuten ilmastonmuutoksesta, ydinvoiman riskeistä ja kansainvälisestä rikollisuudesta. Näissä presidentinvaaleissakin on keskusteltu aivan liikaa vain vanhentuneista uhkakuvista.