Turvallisuuspolitiikka on kansalaisten asia

Rauha ja turvallisuus sekä toiselta puolen sota ja terrori ovat yhä enemmän kansalaisten asioita. Viattomat siviilit, jopa naiset ja lapset ovat yhä useammin sodan uhreja. Tämä järkyttävä tosiasia toistuu parhaillaan muun muassa Kosovossa. [:] Yksi turvallisuuden avaintekijöitä on se, että kansalaiset saadaan mukaan ennaltaehkäisemään konflikteja, joita eri kansanryhmien välille rakentuu. Ajatus kansalaisten rauhanjoukoista on yksi parhaita, jos haluamme edistää todellista turvallisuutta maailmassa. Eri ammattiryhmien edustajat ja vain ylipäätään toimintakykyiset ihmiset voisivat toimia kriisialueilla ja koettaa lievittää jännitteitä ja siten estää niiden purkautumista tappamiseksi ja murhaamiseksi. Miljoonat ihmiset saattaisivat voida jäädä kotiseuduilleen. Pakolaiskriisejä jäisi syntymättä. Suomen hallituksen turvallisuuspolitiikassa ajatus kansalaisten rauhanjoukoista on ollut myönteisesti esillä, ja Suomi voisi toimia hyvinkin aktiivisesti sen edistämiseksi. Ulkopolitiikka on muutenkin saatettava enemmän kansalaisten asiaksi. Aivan liian kauan se on ollut lähinnä diplomaattien etuoikeus. Tämä aika on kuitenkin ohi. Erityisesti kansalaisjärjestöt ovat tulleet voimakkaiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajiksi, vaikka ministerit ja suurlähettiläät olisivatkin mieluiten pitäneet pelin käsissään.

Paras esimerkki on varmasti kampanja, joka pyrkii maamiinojen täyskieltoon maailmassa. Se saavutti viime vuonna sensaatiomaisen voiton pakottaessaan hallitukset kiirehtimään täyskieltoa. Esimerkki muutaman vuoden takaa on myös se, että Ranskan presidentin oli supistettava Mururoan atolleilla räjäytettyjen ydinkokeiden sarjaa, koska kansalaisten vastalauseet pakottivat hänet siihen. Ulkopolitiikan saattaminen kansalaisten asiaksi vaatii avoimuutta. Ranskassa on keskusteltu tänä vuonna siitä, olisiko Ruandan kansanmurha ollut estettävissä, jos hallitus olisi ryhtynyt toimiin ajoissa. On käynyt ilmi, että maan ulkopolitiikan korkeat päättäjät olivat tietoisia maan ajautumisesta kansanmurhan partaalle ja silti sinne vietiin aseita. Päättäjille välittyneet tiedot eivät kuitenkaan olleet julkisia. Siten ei syntynyt julkista painetta katastrofin ehkäisemiseksi. Jos tiedotusvälineissä olisi raportoitu tilanteesta, olisi hallituksen ollut pakko toimia. Näin ei tapahtunut. Seuraukset ovat tiedossamme. Ruandasta tuli yksi vuosisatamme järkyttävimpiä hornankattiloita. Edes ajatus siitä, että tapahtumien kulku olisi ollut vaikkakin vain osaltaan estettävissä, on vakava muistutus välinpitämättömyyden vaarasta.

Asevienti on alue, jolla hallitukset mieluusti operoivat kansalaisten selän takana. Tänä keväänä ovat Euroopan unionin jäsenmaat sopineet tiukemmista toimintaohjeista aseviennissään. Unionin puheenjohtajamaana toiminut Britannia olisi tuskin ottanut aloitetta käsiinsä, elleivät rauhanjärjestöt olisi painostaneet sen hallitusta toimiin. Asevientiä koskevat säännöt ovat rauhanpyrkimysten näkökulmasta varsin vaatimattomat, mutta niitä voidaan pitää alkuna sen tunnustamiselle, että asevienti voi kohtalokkaasti omalta osaltaan heikentää ihmisoikeuksia monissa ostajamaissa. Asevientisääntöjä on edelleen tiukennettava. Eräässä suhteessa Suomi kelpaisi esimerkiksi: meillä ainakin aktiiviset kansalaiset ja tiedotusvälineet saavat tietoa hallituksen myöntämistä asevientiluvista, joten niitä voidaan myös arvostella. Näin ei ole edes Ruotsissa monista muista maista puhumattakaan. Suomi ei ole suuri aseiden tuottaja maailmassa, ja Euroopan unionissakin valtaosan aseista myyvät Ranskan, Britannian ja Saksan kaltaiset suuret maat. On silti käsittämätöntä, että Suomi on edistänyt Indonesian ja Turkin hallitusten politiikkaa hyvin tietäen, että siellä suomalaisiakin aseita on suunnattu niiden omia kansalaisia kohti. Mutta diktatuurit ovat ajassa rajallisia. Parhaillaan voimme todistaa yhden diktatuurin päättymistä Indonesiassa. On häpeällistä, että Suomen ulkopoliittinen johto mielisteli Indonesian kansan sortajia vuosikaudet hyvien liikesuhteiden toivossa. Toivottavasti nyt on opittu, että diktatuurimaissa talouskin on läpeensä laho. Vähin mitä valtioiden johto kansainvälisiä yrityssuhteita edistäessään voi tehdä on, että se edellyttää liiketoiminnalta korkeaa eettistä tasoa kuten ihmisoikeuksien edistämistä.

Hiroshima-ilta 6.8.1998 Oopperatalon ranta, Helsinki

Facebook
Twitter
WhatsApp