EU:n kuuluisat avoimuussäännöt saivat Brysselissä keskiviikkona todennäköisesti lopullisen muotonsa, kun Euroopan parlamentin valiokunta antoi Ruotsin johdolla neuvotellulle kompromissille tukensa. Tavasta, jolla säännöt syntyivät, riittää vielä paljon keskusteltavaa. [:] Me asiaan uppoutuneet olimme odottaneet avoimuusmyönteisen Ruotsin puheenjohtajakauden alkua kuin kuuta nousevaa. Edeltäjä Ranska kun oli tuonut pöytään joka kuukausi entistä epäluuloisempia esityksiä, joilla oli lähinnä tarkoitus varmistaa unionin toimielinten ”häiriötön toiminta” ja pitää kansalaiset loitolla niiden ”sisäisistä asioista”. Ruotsalaisia onkin kiittäminen siitä, että he melkein huomaamatta siivosivat asiaankuulumattomat rönsyt pois ja torjuivat ranskalaisten taantumuksellisia ajatuksia. Tilanne selkeytyi huomattavasti, koska puheenjohtajamaa ymmärsi itsekin avoimuuden päälle. Ruotsilla oli kuitenkin kiire saada avoimuussäännöt kirjoihin ja kansiin. Avoimuushankkeelle asetettu takaraja, 1. toukokuuta, läheni. Oikeusoppineet vakuuttivat, että pieni myöhästyminen ei olisi kohtalokasta, mutta jokainen puheenjohtajamaa haluaa tietenkin kirjata tiliinsä saavutuksia, joista se voi olla ylpeä myös kotonaan. Ruotsilla on ristinään kiihkeä kotimainen keskustelu siitä, uhkaako EU sen omaa perustuslakiin kirjattua julkisuusperiaatetta. Maan elinvoimaiset EU-vastustajat eivät saisi saada hallitusta kiinni siitä, että se päästäisi Brysselin ohjailemaan tapaa, jolla Tukholmassa luovutetaan kansalaisille EU-asiakirjoja. Tässä Ruotsi on mielestään onnistunut. Yleensä lait laaditaan EU:ssa siten, että jäsenmaita edustavan ministerineuvoston ja parlamentin on mankeloitava komission esitys tennisottelun kaltaisen vuoropuhelun jälkeen tasapeliin eli molempia tyydyttävään muotoon. Aikaa ja vaivaa tässä toki kuluu.
Se kuitenkin kannattaa, koska jäsenmaiden kansalliset edut ja usein parlamentin esiin nostamat yleisemmät näkökohdat saadaan melko hyvin tasapainoon. Kaikki tapahtuu vieläpä varsin avoimesti, koska juuri parlamentin kautta asiat nousevat myös julkiseen keskusteluun, vuosi vuodelta yhä paremmin. Voittaakseen aikaa Ruotsi käynnisti epäviralliset neuvottelut parlamentin, neuvoston ja komission kesken. Näitä neuvotteluja käytiin tiiviisti koko alkuvuosi pienen piirin kesken. On sinänsä paradoksi, että avoimuudesta neuvoteltiin suljettujen ovien takana. Oletettiin, että jos asia lykkäytyisi yli Ruotsin puheenjohtajakauden, seuraava puheenjohtajan nuijaan tarttuva maa, Belgia, tuhoaisi kaikki tähänastiset saavutuksemme. Pidän tätä loukkaavana Belgiaa kohtaan, koska se on omaksunut avoimuusmyönteisiä ajatuksia. Mikään uusi puheenjohtajamaa ei sitä paitsi pysty repimään auki edellisen aikaansaannoksia. Saadakseen sovun syntymään Ruotsi toi neuvotteluihin Ranskan, Saksan ja Espanjan vaatimukset siitä, että hyvinkin eri asioita koskevat asiakirjat nauttivat erityissalailua, kunhan ne saavat leiman ”arkaluontoinen”. Tämä oli mielestäni skandaali, koska se toi laajasti paheksutun ns. Solana-päätöksen avoimuussääntöjen osaksi. Salaus ei koskisi vain välttämättömiä turvallisuus- ja puolustusasioita, kuten alun perin oli tarkoitus, vaan koko joukkoa muutakin, muun muassa talouspolitiikkaa ja kansainvälisiä suhteita. Suomalaisasiantuntija onkin verrannut avoimuussääntöjä venäläiseen puiseen maatuskanukkeen. Kun sen avaa, sisältä löytyy aina uusi nukke. Lopulta sieltä löytyi herra Solana itse. Kokous kokoukselta vaikutelmakseni vahvistui, että kollegani olivat eräänlaisen Tukholman syndrooman vallassa. Kaapatut alkoivat samastua kaappaajaansa uskoen sen yleviin tarkoitusperiin. Niinpä parlamentti otti asiakseen selittää ja puolustella nimenomaan ministerineuvoston erityissalailutarpeita, jotka on hyväksytty mukaan avoimuussääntöihin. Tämä on vahinko, koska on menetetty mahdollisuus puolustaa kansalaisille kuuluvaa avoimuutta. Salailutarpeiden julkinen perusteleminen olisi pitänyt jättää niille, joilla sellaisia on. Jälkiselvittelyissä tullaan varmasti vaihtamaan mielipiteitä siitä, miten pieni joukko voi säätää EU:lle lakeja, ja miten salaisesti.
Turun Sanomien kolumni 27.04.2001
