Kolumni Maaseudun tulevaisuudessa 7.8.2009
Helppohan se on arvostella vaalirahoitusta, kun itse ei mitään saa ja naamakin näkyy koko ajan julkisuudessa. Voi olla niinkin. [:]
Itselleni on tarjottu kaksi kertaa rahaa taholta, jolla on taloudellisia etuja valvottavanaan. Parikymmentä vuotta sitten Helsingin kiinteistöyhdistys halusi kohteliaasti tukea julkisesti pikku summalla yhtä ehdokasta useasta puolueesta. Raha jäi minulta nostamatta, vaikka mitään vastapalveluksia ei pyydetty.
Kymmenen vuotta sitten MTK tarjosi minulle samalla periaatteella tuhannen euron verran EU-vaalitukea. Ehdotin, että käyttäisimme avustuksen yhteiseen seminaariin, jossa pohdittaisiin ruokapolitiikkaa. Seminaariin ei ollut tarkoitus myydä lippuja, eikä raha kiertäisi “Heidi koko Suomen puolesta” -tyyppisen yhdistyksen kautta. Idea oli sekä potentiaalisen antajan että saajan mielestä mainio, mutta jäi kiireen takia toteuttamatta.
Olin aiheuttaa todellisen vaalirahoitusskandaalin juuri ennen kevään 2007 eduskuntavaaleja. Eräs kansalainen lähestyi sitkeästi mielestään tärkeässä asiassa. Muka kiireen takia en saanut vastattua, mutta lopulta kuitenkin soitin. Hämeenlinnalaisella lastenlääkärillä Markus Rimonilla oli sijoitusongelma. Hän halusi ratkaista sen tukemalla vaaleissa Vihreitä. Vihreät saivat historiansa suurimman lahjoituksen, kymmeniätuhansia euroja. Lahjoittaja esiintyi tiedotusvälineille puolueen tilinpäätöstä julkistettaessa. Miehen motiiveja ihmeteltäessä hän sanoi iloitsevansa voidessaan edistää vihreiden ohjelman toteutumista. Ja olihan hän päässyt puolueen johdon kanssa kahveille. Sittemmin hänestä tuli vihreiden aktiivijäsen, yksi monien joukkoon.
Jos on totta, että vaalirahoituksessa ei ole mitään hävettävää, puolueet kilpailevat pian Tarastin työryhmässä ehdotuksillaan tiliensä avaamisesta.
Jäljellä on reformin kolmas ja kiperin vaihe: puolueiden ja niitä lähellä olevien järjestöjen avautuminen. Ilman sitä meno voi jatkua lähes kuin ennenkin. Tarasti ehdottaa muun muassa, että lahjoituksista saisi verovähennyksen, jolloin tukijat astuisivat esiin. Tarvitaan varmasti sekä keppiä että porkkanaa.
Kiinnostavinta koko jupakassa on, että politiikalta on alettu vaatia moraalia. Lain kirjaimen noudattamista ei pidetä riittävänä. Siksi kokoomuksen ja SDP:n kiemurtelu omien salojensa paljastamisessa on tuomittu epäonnistumaan. Lainsäätäjiltä ei myöskään voi hyväksyä moraalia, jonka mukaan lakia ei tule noudattaa, koska sen rikkomisesta ei ole säädetty seuraamuksia. Timo Kalli lienee henkilökohtaisen katumusharjoituksensa tehnyt.
Filosofit rinnastavat vaalirahan alkuperän häivyttämisen moraalisesti rahanpesuun. Vaikea uskoa todeksi, mutta on paljastunut jopa yhteyksiä veroparatiiseihin. Samaan aikaan toisaalla yritetään kitkeä talousrikollisuutta.
Poliitikot peräävät yrityksiltä yhteiskuntavastuuta. Määritelmään kuuluu nimenomaisesti, että toimitaan kunniallisemmin kuin laki edellyttää. Poliitikoilla on siis suuren luokan moraalinen ongelma.
Suomen parhaita “maabrändejä” on hallinnon avoimuus, joka nykymaailmassa on joulupukkia ja saunaakin arvokkaampi vientituote. Valitettavasti politiikan huipulla pelataan nyt uhkapeliä, joka on omiaan kasvattamaan Suomen maariskiä. Ulkoministeriön imagotyöryhmät saavat ponnistella olan takaa paikatakseen aiheutetun tappion.
Kodikkaassa Suomessa yhteiskuntakin on taskukokoinen. Vaikuttajat ovat golf- ja metsästyskavereita keskenään. Kevan eronneen toimitusjohtaja Markku Kauppisen sanottiin verkostoitumisen mestarina olevan painonsa arvoinen kultaa, eikä ehkä vain kuvaannollisesti.
Taskukokoisessa yhteiskunnassa vaaditaan aivan erityisen suurta läpinäkyvyyttä, että läheiset yhteydet pysyvät yleisesti hyväksyttävällä tasolla.
Heidi Hautala
Kirjoittaja on europarlamentaarikko (vihr.).
