Naton pääsihteeri Javier Solana nimitettiin EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan ensimmäiseksi korkeaksi edustajaksi viime vuonna. Suomen osalta asian päättivät presidentti Ahtisaari ja pääministeri Lipponen kahdestaan Kosovo-keväänä Berliinin ylimääräisessä huippukokouksessa. Kun Solanalle haluttiin seuraavassa vaiheessa uskoa myös WEU:n pääsihteeriys, hallituksen EU-ministerivaliokunnassa syntyi jo keskustelua, koska Satu Hassi ja Suvi-Anne Siimes suhtautuivat nimitykseen kriittisesti. Kahden edellisen hatun lisäksi EU:n Herra Ulkopolitiikalle uskottiin myös ministerineuvoston pääsihteeriys. Näillä toimivaltuuksilla saisi jopa ylittänyt kaikki odotukset. Kukaan ei tunnu voivan pysäyttää tätä taikurin oppipoikaa. [:] Helsingin huippukokouksessa joulukuussa 1999 unionille päätettiin luoda kriisinhallintajoukot. Suomi ponnisteli tosissaan ei-sotilaallisen kriisinhallinnan nostamiseksi vähintäänkin yhtä tärkeäksi osa-alueeksi, mutta Helsingin jälkeen laaja-alaisesta turvallisuuskäsityksestä ei oikeasti enää puhuta. Ollaan palattu ruotuun, turvallisuus on taas puhtaasti sotilaallista. Komission ulkosuhteista vastaava jäsen Chris Patten on arvostellut kehitystä erittäin suorin sanoin. Työtoverinsa Solanan rinnalla hän vaikuttaa rauhanenkeliltä. Helsingin huippukokouksen päätökset antoivat Solanalle syyt ryhtyä vahvistamaan neuvostossa erilaisia turvajärjestelyjä. Keväällä alkoi tihkua tietoja hänen henkilökohtaisesta varustautumisestaan. Esikunnan hankintalistalla oli paitsi oma televisiostudio myös panssarilasinen auto ja joukko henkivartijoita. Kesäkuussa pidettiin Portugalissa Feirassa huippukokous, jonka päätelmissä korostettiin EU:n ja Naton välisen avoimuuden merkitystä. Tämän avoimuuden turvaamiseksi ministerineuvosto allekirjoitti heinäkuun lopussa Naton kanssa väliaikaisen turvasopimuksen, jolla se alistui noudattamaan sotilasliiton määräyksiä muun muassa salaisen tiedon käsittelemisestä. Niinpä Solana teetti EU-suurlähettiläillä kesälomakauden jo käynnistyttyä päätöksen, jolla rajoitettiin “EU:n tai sen jäsenmaan turvallisuutta tai puolustusta, sotilaallista ja ei-sotilaallista kriisinhallintaa” koskevien asiakirjojen saantia. Oikeastaan nämä asiakirjat eivät ole edes olemassa, koska vastoin aiempia päätöksiä niihin ei enää olisi viitteitä neuvoston julkisessa asiakirjarekisterissä.
Näin kumottiin Suomen puheenjohtajakauden ainoa konkreettinen saavutus avoimuuden alalla. Kesälomakausi viivästytti reaktioita monessa maassa, koska kukaan ei ollut Brysselissä todistamassa tai raportoimassa salailupäätöstä. Syyskuussa Euroopan parlamentissa syntyi myrsky, ja parlamentin oikeusasioiden valiokunta päätti suositella puhemiehelle asian viemistä tuomioistuimen ratkaistavaksi. Lähinnä sosiaalidemokraatit vastustivat päätöstä syistä, joita voi vain arvailla. On varsin tavallista, että pääkaupunkien hallituskamareista lähestytään euroedustajia, jos tekeillä on jotain hallituksille vastenmielistä. Parlamentin puhemiehen on tehtävä lopullinen ratkaisu oikeustoimista viimeistään 23.10., jolloin määräaika päättyy. Tällä välin on tarkoitus hakea ratkaisua neuvotteluteitse. Mitään epärealistisia odotuksia ei kuitenkaan kannata viljellä, koska neuvosto on jo sitonut kätensä Naton suuntaan. Nato istuu nyt samassa neuvottelupöydässä, jossa valmistellaan EU:n julkisuuslainsäädäntöä. Hollannin hallitus on myös päättänyt viedä asian tuomioistuimeen, koska se katsoo neuvoston loukanneen vakavasti kansalaisten oikeuksia. Hollanti oli ainoa Nato-maa, joka äänesti neuvostossa salailupäätöstä vastaan, Suomen ja Ruotsin rinnalla. Tätä kirjoittaessa Ruotsin ja Suomen hallitukset miettivät vielä kantaansa. Ruotsin EU-suurlähettiläs ennätti jo ilmoittamaan, että Hollannin mahdollinen tappio tuomioistuimessa vaarantaisi ruotsalaisten avoimuuspyrkimykset. Perimmältään kyse on siitä, että EU-maat ovat päättäneet pitää kehitteillä olevan yhteisen puolustuksen mahdollisimman pitkälle hallitusten välisenä toimintana. Hallitustenvälisyys merkitsee sitä, että päätökset tehdään suljettujen ovien takana. Salailu pitää niin kansalaiset kuin parlamentitkin ulkona tapahtumien kulusta. Hollannin rohkeus osoittaa, että myös sotilasliiton jäsenmaa voi taistella avoimuuden puolesta. Operationaaliset turvallisuusasiakirjat, liittyivätpä ne sitten sisäiseen tai ulkoiseen turvallisuuteen, voidaan tapauskohtaisesti perustellen luokitella salaisiksi, ja kansalaisilla on oltava mahdollisuus hakea muutosta salauspäätökseen. Olisi kuitenkin suuri erehdys sulkea kansalaiset ja heidän edustajansa sen keskustelun ulkopuolelle, jossa päätetään toiminnan yleisistä linjoista.
YDIN 25.09.2000
