On kaivattu kesäloma, ja olisi mukavaa kirjoittaa vaikutelmista, joita syntyy kulkiessa pitkin Suomen maaseutua, mutta ikävä kyllä juuri silloin Brysselissä on tehty ikäviä, raivostuttavia päätöksiä, joita eivät lomanviettäjät häiritse. Ajankohta ainakin on valittu taiten.[:] Ikävää on myös toistaa itseään, mutta otan siihen nyt erivapauden. EU:n pysyvät edustajat eli jäsenmaiden suurlähettiläät päättivät keskiviikkona Brysselissä, että turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevat asiat eivät enää kuulu aiemmankaan vertaa kansalaisille. Kaikki paitsi Suomi, Ruotsi ja Hollanti hyväksyivät vastaan panematta ministerineuvoston pääsihteerin, unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan jne. jne., herra Javier Solanan ehdotuksen. Päätöksellä estetään kansalaisten oikeus saada tutustua turvallisuus- ja puolustusasioita koskeviin asiakirjoihin. Yhteisen puolustuksen kehittely on viime aikoina kovasti vauhdittunut ja tähän näyttää liittyvän valtava salailun tarve. Nyt ollaan tuhoamassa kovalla vaivalla aikaansaatu periaate: unionin toimintaa käsittelevät asiakirjat ovat kaikilla aloilla pääsääntöisesti julkisia, ellei tapauskohtaisesti voida esittää päteviä perusteluja salaamiselle. Nyt aiotaan sulkea kokonainen toimiala avoimuuden ulottumattomiin. Herra Solanalle ei nimittäin tämäkään kuulu riittävän. Hän on päättänyt luoda EU:sta ripeään tahtiin sotilasliiton, ja melkeinpä mikä tahansa asia voidaan katsoa sotilaalliseksi, muun muassa poliisien EU-yhteistyö “ei-sotilaallisessa kriisinhallinnassa”. Kun muistetaan, että Solanan entinen toimi oli Naton pääsihteeriys, ei olekaan yllättävää, että salailuvaatimusten taustalla on Nato. Orwellmaisesti on nimittäin päätetty lisätä Naton ja EU:n välistä “avoimuutta”. Tästä EU-maiden johtajat päättivät kesäkuussa pidetyssä Feiran huippukokouksessa.
Kaikille ulkopuolisille tämä merkitsee vastakohtaansa, joka on “top secret”. Nato ei nimittäin avaa salaisuuksiaan EU:lle, jos on vaara, että ne vuotavat kansalaisille ja heidän erityistapauksilleen, kansallisten parlamenttien ja Euroopan parlamentin jäsenille. Olen koettanut varoittaa siitä, että unionin tiivistyvä puolustuspolitiikka tapahtuu ilman minkäänlaista parlamentaarista valvontaa ja vailla kansalaiskeskustelua siitä, mihin mennään ja miten. Hyväksymmekö sen, että jopa EU:n avoimuuden rajat sanelee sotilasliitto Nato, johon maamme ei kuulu. Nyt ollaan niin pitkällä, että Solana on kuin taikurin oppipoika. Häntä ei nähtävästi kukaan voi pysäyttää. Kohta ollaan myös niin pitkällä, että voidaan kysyä, minkä hiuksenhienon rajan jälkeen Suomi tosiasiassa on Naton jäsen. Tämän pitää koskettaa jokaista suomalaista, mutta poliitikoilla ei ole uskallusta kertoa, mitä kulisseissa tapahtuu. Kun EU-maiden pysyvät edustajat keskiviikkona äänestivät salailun puolesta ja avoimuutta vastaan, Hollannin ohella toinenkin Nato-maa osoitti vastustustaan, tosin puolinaisesti. Tanska näet hyväksyi muodollisesti Solanan ehdotuksen, mutta tiettävästi kuitenkin yhtyi Suomen, Ruotsin ja Hollannin julkilausumaan, jossa kerrotaan, miksi päätöstä ei voinut hyväksyä. Kaksi Naton jäsentäkin on siis perustellut, miksi myös sotilasasioissa on noudatettava oikeusvaltioon kuuluvaa avoimuutta. Tästä voi olla vielä hyötyä, koska tarina jatkuu. Pysyvien edustajien päätös on nimittäin hyvin todennäköisesti laiton. Amsterdamin sopimuksessa todetaan, että avoimuuden on ulotuttava myös ulko- ja turvallisuusasioihin. Ministerineuvostolla eli jäsenmailla ei ehkä ole enää Amsterdamin sopimuksen jälkeen valtaa muuttaa avoimuussääntöjä ilman parlamentin myötävaikutusta. Ei olisi aivan tavatonta, jos Euroopan parlamentti kyseenalaistaisi salailupäätöksen EY:n tuomioistuimessa.
Sitä ennen sen muuttamiseen on kuitenkin vielä yksi mahdollisuus. Solana on tieten tahtoen teettänyt päätöksen yksinomaan virkamiehillä. Ulkoministeri Erkki Tuomioja voisi yhdessä ruotsalaisen, hollantilaisen ja tanskalaisen kollegansa kanssa puuttua tällaiseen “kirjalliseksi” kutsuttuun menettelyyn ja vaatia sitä siirrettäväksi poliittiselle tasolle. Asian tulisi kiinnostaa myös kansanedustajia, kesälomista huolimatta.
Turun Sanomien kolumni 28.07.2000
