Hyvät avajaisvieraat,
kävelin joskus 1970-luvun alun ahdistavina vuosina Huvilakadulla ja huomasin, että entisen maitokaupan näyteikkunassa oli jotain tavallista kiinnostavampaa: puupiirroksia, jotka esittivät erilaisia tiibetiläisiä Buddha-hahmoja. Kyseessä oli Cheap Thrills, Halvat huvit –niminen taidegalleria, josta ei koskaan tiennyt mitä siellä tapahtuisi, opin sittemmin. Samoihin aikoihin galleria oli muutettu japanilaisia kasvisruokaoppia, makrobiotiikkaa soveltavaksi ravintolaksi. Enimpinä aikoina esillä kuitenkin oli taidetta, mutta millaista taidetta! Suomen taidemaailma oli realismin vallassa, ja sosialistiset opit innoittivat monia kuvantekijöitä samoin kuin opiskelijoita ja älymystöä. [:]
Huvilakadulla päämajaansa pitävät Elonkorjaajat tarjosivat tärkeilevän vakavuuden sijaan leikkiä, auktoriteettien tilalle vapaata luovuutta. Olli Lyytikäisen tässä näyttelyssä esillä oleva kommentti vuoden 1975 ETYK-konferenssiin, Kekkosen ulkopolitiikan ihmesuoritukseen, on monimielinen. Suorastaan arvoituksellinen on puolestaan J.O. Mallanderin eduskuntatalon yläpuolella oleva ajatusviiva – tämän voi nähdä runoutenakin. Entä Leo Ruuskasen maalaus, jossa ihmiskasvot kuvataan peltoaukealle rakennettujen elementtilaatikoiden, tuon ajan uuden rakennusinnovaation luomaa taustaa vasten? Ehkäpä Elonkorjaajat sittenkin olivat antipoliittisuudessaan poliittisia, politiikka vain määriteltiin äärimmäisen ahtaasti.
Meistä tuntuu nyt itsestään selvältä, että kuvataide on paljon muutakin kuin maalauksia, grafiikkaa ja veistoksia. Näin ei välttämättä ollut vielä 1970-luvulla. Halvoissa huveissa enteiltiin tempauksillaan performanssitaidetta, videotaidetta, ja valokuva oli heille merkittävä taiteen muoto. Mitäpä muuta Elonkorjaajat-ryhmää lähellä olleen rakastetun Outi Heiskasen ja hänen Bellini-akatemiansa kotielokuvat olivat kuin videotaiteen ja performanssin ennakkonäytöksiä, samoin Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan esiintyminen luonnon keskellä syntymäpäiväpuvussaan? Kansallisrunoilija J. L. Runebergin patsaasta tuli J.O. Mallanderin käsissä paperiveistos, joka on osa suomalaisen käsitetaiteen klassikkoihin kuuluvaa sarjaa samoin kuin Eduskuntatalon yläpuolella oleva ajatusviiva.
Tässä näyttelyssä esitettävät teokset syntyivät yhteydessä uusiin kansainvälisiin virtauksiin, jotka edustivat uutta käsitetaidetta, postitaidetta jne. Stuart Wreden arkkitehtoniset työt voidaan lukea maataiteen piiriin, joka lienee syntynyt 1960-luvulla sellaisten voimahahmojen kuin Richard Longin myötävaikutuksella.
Saattaa syntyä käsitys, että Elonkorjaajat olivat miestaiteilijaryhmä – näin ei välttämättä ole. Piiriin kuului muilla taiteen aloilla huomattavia naisia kuten säveltäjä Kaija Saariaho ja näyttelijä Terhi Panula. Kun itämaisen käsityksen mukaan maailma on maskuliinisten ja feminiinisten voimien yhteistä tanssia. Carl-Erik Strömin valokuvissa tuntuu suojeleva yhteys Äiti Maahan. Itseäni on puhutellut voimakkaasti Strömin valokuva, jossa etana tuntuu juuri astuneen esiin 400 miljoonan vuoden ikäisestä vastaavanmuotoisesta fossiilista. Tämä aikakäsitys tuntui nykymaailmassa sen verran oleelliselta, että valitsin valokuvan vuonna 1988 vaalijulisteeseen, jonka aikajänne oli neljän vuoden pituinen kunnallisvaalikausi. Taiteilijaryhmän nimi Elonkorjaajat oli osa samankaltaista uutta inspiraatiota, joka ilmeni Oraansuojelijoina, Köynnös- ja Komposti-lehtinä. Lienee sopivaa mainita, että Taidehallin johtaja Maija Tanninenkin vaikutti viimeksi mainittuihin vaihtoehtoisiin julkaisuihin. En myöskään voi olla mainitsematta, että uuden sanomisen tarvetta ilmentävän Aura-lehden kannessa kesällä 1976 oli Carl-Erik Strömin tähtiotsaista poikaa esittävän kuvan ohella teksti “vaihtoehtoinen kultuurilehti” yhdellä teellä.
Ei ole liioiteltua sanoa, että Elonkorjaajat ja heitä henkisesti lähellä olevat taiteilijat sekoittivat kuvataiteen 1970-luvulla taiteen korttipakan perusteellisesti liittäen sen muihin, samoin inspiroituneisiin taiteen muotoihin kuten musiikkiin ja teatteriin. Mutta niin kuin aina, aikaansa edellä olevat ihmiset saivat odottaa muita melko hankalassa paikassa. Ajattelen tässä erityisesti Elonkorjaajien keskeistä hahmoa, ohimennen mainitsemaani Leo Ruuskasta. Itse en ainakaan muista koskaan tavanneeni häntä – lähtihän hän ennen 1970-luvun loppua Intiaan, jossa hän varmaankin saattoi hengittää vapaammin kuin tuon ajan Suomessa. Voin ymmärtää Leo Ruuskasta todella hyvin, mutta kysyn silti, eikö hän sopeutuisi tämän hetken taidemaailmaan jo paljon paremmin? Katsellessanne hänen ja muiden Elonkorjaajien töitä tänä iltana, katselkaa myös ympärillenne. Ehkä Leo Ruuskanen onkin täällä tänään.