///Helsingin Sanomat – Sunnuntaidebatti

– Presidentinvaaleissa pitää keskustella myös suojelupoliisin asemasta, vaatii vihreiden tuore presidenttiehdokas Heidi Hautala. Hautala tehostaisi Supon valvontaa ja tutkituttaisi Tiitisen listan sekä suomalaisen vakoilun historian.[:]

Sisäisen turvallisuuden uhkat korostuvat massiivisesti kansainvälisen rikollisuuden ja terrorismin myötä. Tiedustelu on yhä tärkeämpi keino terrorismin torjunnassa, ja sen on verkostoiduttava yli valtioiden rajojen. Turvallisuusviranomaisille on annettu uusia valtuuksia ennaltaehkäiseviin toimiin. Ne taas lisäävät kansalaisten erottelematonta valvontaa – paljolti uuden digitaalisen tekniikan avulla.

 Tiedustelupalvelujen uhkakuvat eivät aina perustu tosiasioihin. Pahimmillaan ne tuottavat vallanpitäjien ohjailemaa tietoa oikeuttamaan näiden päätöksiä, mikä nähtiin useissa maissa, kun päätettiin osallistumisesta Irakin sotaan.

Kansanedustaja Tarja Cronberg (vihr) totesi syksyllä eduskunnassa hallituksen turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon lähetekeskustelussa: “Jos tiedustelun rooli on ollut ongelmallinen kylmän sodan aikana, on se tulossa monta kertaa ongelmallisemmaksi tulevaisuuden epäsymmetrisissä, ennakoimattomissa ja kaikkialla läsnä olevissa uhkamalleissa.”
    
Demokratialle ei voi ennustaa valoisaa tulevaisuutta, jos ei pystytä takaamaan, että viranomaiset käyttävät valtuuksiaan kansalaisten perusoikeuksia kunnioittaen ja lakien mukaisesti. Kaikki tämä vaatii uudenlaista valvontaa ja pakottaa arvioimaan uudestaan kansallisia tiedustelu- ja turvallisuuspalveluja.

Suomessa keskustelua suojelupoliisin parlamentaarisesta valvonnasta ei ole saatu kunnolla käyntiin, vaikka Supon toimet ovat romuttaneet luottamusta oikeusvaltioon. Supon päällikkö Seppo Nevala ja eduskunnan entinen apulaisoikeusasiamies Pirkko K. Koskinen ovat varoittaneet, että parlamentaariset valvojat saattaisivat nopeasti samastua valvottaviinsa. Koskisen mielestä vaarana on myös valvonnan puoluepolitisoituminen.

Kyseiset henkilöt eivät ole selvillä kansainvälisestä kehityksestä, jossa EU-maiden parlamenttien tiedustelu- ja turvallisuuspalveluja valvovat valiokunnat etsivät yhdessä parhaita käytäntöjä ja kannustavat toisiaan ottamaan tehtävänsä kansalaisten perusoikeuksien puolustajana tosissaan.
Tiedustelu kansainvälistyy ja pakenee valvontaa, jos mitään ei tehdä.
    
EU:ssa ollaan käynnistämässä sisäisen turvallisuuden komiteaa, jonka voi uumoilla piankin puuttuvan useimpiin kansallisvaltioiden tarkimmin vartioituihin toimintoihin – poliisiin, tiedusteluun ja armeijaan. Tässä voi nähdä tulevan EU-tiedustelupalvelun aihion. Kansalliset parlamentit ja Euroopan parlamentti saavat tyytyä siihen, että ne “pidetään tietoisina” sisäisen turvallisuuden komitean työstä – hallitusten ehdoilla ja arvatenkin kansalaisten perusoikeuksien kustannuksella.

Useimmissa parlamenteissa on jo valvontavaliokunta, joka saa kaiken tarvitsemansa tiedon valtion sisäisen turvallisuuden salaisimmiltakin organisaatioilta. Valiokunta sitoutuu noudattamaan vaiteliaisuutta – Italiassa jopa rikosoikeudellisten sanktioiden uhalla. Suomessahan eduskunnan toimielimillä on oikeus saada viipymättä viranomaisen hallussa olevat, salassa pidettävätkin asiakirjat ja muut tarvittavat tiedot.

EU-maan tyypillisessä valvontavaliokunnassa on tavallisimmin yhdeksän jäsentä laajasti eri puolueista. Italiassa, Sloveniassa ja Tanskassa puheenjohtaja on oppositiosta, mikä lisää keskinäistä luottamusta. Valvonta voi kattaa tiedustelun niin sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden, puolustuksen kuin teollisuusvakoilunkin uhkien torjumiseksi. Valvottavina ovat tavallisesti valtion kaikki eri tiedusteluorganisaatiot.

Valiokunnan yhteydessä voi toimia kansalaisten perusoikeuksien näkökulmasta tulenarimpien toimivaltuuksien kuten telekuuntelun laillisuutta valvovia parlamentaarisia tai asiantuntijaelimiä. Näin on Saksassa ja Britanniassa. Suomessa vastaavaa itsenäistä valvontaa harjoittavat oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies ja tietosuojavaltuutettu.
    
Apulaisoikeuskansleri Jaakko Jonkka katsoo laajassa selvityksessään, että suojelupoliisin valvonta on käytännössä ollut hyvin puutteellista. Teknisesti valvonta on hänen mukaansa mahdollista saada kuntoon sisäisellä laillisuusvalvonnalla. Siihen kuuluvat henkilökunnan laillisuuskoulutus, lähijohtaminen, dokumentointi ja säännöllinen sisäinen tarkastus kaikilla tasoilla. Kysymyksen ulkopuolisesta valvonnasta hän jättää muiden pohdittavaksi ja toteaa, että sitä voidaan perustella vain valvonnan uskottavuuden lisäämisen tarpeella. Juuri siitä on kysymys. Suojelupoliisin valvonta ei ole uskottavaa.

Suojelupoliisin päällikkö Seppo Nevala ei tunnu ymmärtävän muutospaineita. Virkaan palattuaan hän katsoo, että Supoon kohdistunut turbulenssi on vain osoitus siitä, että “Suomikin on demokratia”. Luottamus Supoon on – sen päällikön mukaan – nousussa (Apu 6. 5. 2005).

Suomen eduskunta on itse rajoittanut itseään tyytymällä suojelupoliisin valvonnassa muodollisiin kahvihetkiin. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi (kok) ja ulkoasiainvaliokunnan jäsen Kimmo Kiljunen (sd) ovat osallistuttuaan EU-maiden parlamenttien yhteiskokouksiin kannattaneet varsinaisen valvontaelimen perustamista eduskuntaan.

Perustuslakivaliokunta jätti pari vuotta sitten tarttumatta oikeusministeri Johannes Koskisen (sd) tarjoukseen ottaa käsiteltäväkseen presidentti Mauno Koiviston salaama niin sanottu Tiitisen lista DDR:n ulkomaantiedustelun hyväksi mahdollisesti työskennelleistä suomalaisista. Valiokunnan silloinen puheenjohtaja Paula Kokkonen (kok) totesi, että moinen toiminta vain aiheuttaisi tarpeetonta jälkiviisautta.

Supoa on sanottu presidentin poliisiksi. Tämä on todennäköisesti antanut eri aikoina mahdollisuuden sekoittaa sen toimintaan puoluepolitiikkaa. Presidentinvaalikeskusteluissa tarjoutuu oiva tilaisuus keskustella Supon asemasta ja sen suhteesta eri valtioelimiin. Missään tapauksessa “presidentin poliisi” ei kuulu nykyaikaan.

Silti juuri presidentin pitäisi nyt vaikuttaa siihen, että luottamusta Supon toimintaan suuresti vahingoittanut Tiitisen lista ei enää häiritsisi edessä olevaa tiedustelutoimintojen uudelleenjärjestämistä. Presidentti voisi tehdä mahdolliseksi sen, että riippumattomat asiantuntijat saisivat kaiken tuen ja pääsyn tarvitsemiinsa tietoihin. Vain vakoiluun todella syyllistyneiden nimet tuotaisiin julki tarkan ja kriittisen tutkimuksen jälkeen – yksilön oikeusturvaa kunnioittaen, mitä Seppo Nevala nyt peräänkuuluttaa. On erittäin ilahduttavaa, että hän ei enää mainitussa haastattelussaan pidä valtion turvallisuutta tutkimusten esteenä.
    
Muissa pohjoismaissa on tehty kattavia selvityksiä turvallisuuspalvelujen toiminnasta koko toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta. Aloitteen tekijöinä ovat olleet kansanedustuslaitokset.

Norjassa valmistui vuonna 1996 perinpohjainen selvitys kansalaisten lainvastaisesta valvonnasta ja rekisteröinnistä. Paljastui muun muassa, että saamelaisten johtajia oli vakoiltu epäiltyinä oman valtion perustamisesta. Ruotsissa valtiopäiväaloitteesta alkunsa saanut 3 000-sivuinen tutkimus julkaistiin vuonna 2002. Siinä todetaan, että turvallisuuspalvelujen uhkakuvat olivat usein olleet liioiteltuja ja niitä oli pidetty väkisin hengissä. Satojatuhansia ihmisiä oli kummassakin maassa rekisteröity laittomasti.

Vaikka tulokset olivat äärimmäisen kiusallisia vallassa olleille hallituksille, pääministerit puolustivat niitä demokratian nimissä. Pohjoismaiden esimerkin mukainen perusteellinen tutkimusohjelma puhdistaisi ilmaa Suomessakin.