Suomen EU-puheenjohtajuuskaudelta on odotettu paljon avoimuutta. Osittain nämä odotukset ovat jääneet toteutumatta siksi, että komissio ei ole pystynyt saamaan aikaiseksi esitystä asiakirjajulkisuusasetukseksi. Yllättävintä on kuitenkin ollut huomata, miten Suomi antaa ilmiselvien tilanteiden valua ohitse. [:] Saavutin heinäkuussa erävoiton salailua harrastavasta ministerineuvostosta, kun EY:n ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin päätti, että neuvoston olisi tullut luovuttaa minulle ainakin osittain asiakirja, joka käsitteli jäsenmaiden aseviennin kriteerejä. Olin alun perin kiinnostunut siitä, miksi muiden muassa Suomi vei aseita Turkin ja Indonesian kaltaisiin maihin, jotka käyttivät aseita omia kansalaisiaan vastaan. Neuvosto oli katsonut, että asiakirjan julkistaminen vaarantaisi unionin kansainväliset suhteet ja yleisen turvallisuuden. En luonnollisestikaan antanut periksi vaan vein jutun tuomioistuimeen. Tuomioistuin totesi ratkaisussaan, että asiakirjapyynnöistä päätettäessä on aina harkittava mahdollisuutta julkistaa asiakirja osittain. Tällainen erävoitto kuulostaa vaatimattomalta, mutta vaatimattomienkin arvioiden mukaan uusi oikeusperiaate olisi melkoinen laajennus asiakirjojen julkisuuteen. Kolmansien maiden nimet ja muut arkaluontoiset tiedot voitaisiin yliviivata vaikka mustalla tussilla. Voitto oli kuitenkin nimenomaan erävoitto, sillä neuvosto ei tyytynyt tuomioon vaan antoi juristiensa valittaa siitä varsinaiseen EY-tuomioistuimeen. Erityisesti se karsastanee lausumaa, jonka mukaan neuvostolla on laillinen velvollisuus tutkia, voiko pyynnön esittäjä tutustua asiakirjaan osittain. Muutoksenhaulla ei ole lykkäävää vaikutusta, joten neuvosto joutui tutkimaan asiakirjapyyntöni uudestaan.
Huhut kertoivat, että työryhmäkeskusteluissa enemmistö jäsenvaltioista olisi ollut valmis luovuttamaan jo osittain julkisuuteen vuotaneen asevientiraportin. EU-maiden suurlähettiläistä koostuva COREPER päätti kuitenkin toisin. Se kieltäytyi viime viikolla jälleen luovuttamasta raporttia, tällä kertaa numeroin 9-6. Pohjoismaiden, Hollannin, Britannian ja Kreikan muodostama rintama kannatti avoimuutta. Yllätys oli suuri, kun kuulimme muiden pohjoismaiden edustajilta, että nimenomaan Suomi neuvoston puheenjohtajamaana oli heiluttanut nuijaa taitamattomasti. Asia oli viety äänestykseen salamavauhtia. Osittaisesta asiakirjajulkisuudesta ei oltu käyty lainkaan keskustelua, saati sitten äänestetty, vaikka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päätös olisi sitä edellyttänyt. Puheenjohtajan rooli aloitteentekijänä, keskustelun ohjaajana ja kompromissien hiojana on keskeinen. Miksi Suomi menetti ainutlaatuisen mahdollisuuden lisätä konkreettisesti avoimuutta oman puheenjohtajakautensa aikana? Eräs selitys voi olla se, että Suomi taipui neuvoston oikeudellisen osaston paineen edessä, kun se suunnittelee kiistävänsä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päätöksen nimenomaan osittaisen tutustumisoikeuden osalta. Voihan olla, ettei tuomioistuin ottaisi neuvoston valitusta edes käsiteltäväksi, jos neuvosto osoittaisi tyytyvänsä aiempaan tuomioon.
Herää kuitenkin kysymys, mitä Suomi oikein haluaa: virtaviivaista legalismia vai avoimuutta? Avoimeksi kysymykseksi jää myös se, oliko ulkoministeri Tarja Halonen tietoinen Suomen virkamiesjohdon taktisesta pelistä. Juuri Halonenhan tarttui aikanaan tapahtumien kulkuun kyseenalaistamalla virkamiestensä salailun tarpeen. Halosen myötävaikutuksella Suomen hallitus tuki asiakirjapyyntöäni ensin neuvostossa ja myöhemmin tuomioistuinkäsittelyn aikana. Turvaamalla neuvoston oikeuspalvelun selustan Suomi puukotti nyt itseään selkään.
Vihreän langan kolumni 08.10.99
