///Turun Sanomat
Kansalaisista on tullut häiriötekijä keskeisten unionimaiden Ranskan ja Hollannin perustuslakikansanäänestyksiä koskevissa keskusteluissa. Tämä on täydellinen paradoksi. Kun vuonna 2000 päätettiin uusia nykyiset perustamissopimukset kokonaan, oli tarkoituksena juuri lähentää unionia kansalaisiin. Lähentymisyrityksestä ei tyylipisteitä voi jakaa. Sitä voi kuvata eliitin ja kansan yhteentörmäykseksi.[:]
Nyt kostautuu se, että jäsenmaat ovat siirtäneet varsinkin koko 1990-luvun roimasti kansallista päätösvaltaa EU:lle. Ei ole kuitenkaan selvitetty kansalaisille, miten unioni vaikuttaa heidän elämäänsä – ja missä asioissa sillä ei ole mitään sanomista.
Tarvittaisiin massiivista demokratiakasvatusta, jonka avulla jokainen voisi ymmärtää, kuka hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan milloinkin päättää. Eikä ainoastaan passiivisesti ymmärtämään vaan mieluiten myös vaikuttamaan päätöksentekoon aina Euroopan unioniin asti. Omassa EU-työssäni kaikkein hauskinta on ollut auttaa ihmisiä löytämään näitä vaikutusmahdollisuuksia, olipa sitten kyse oikeusasiamiehen puoleen kääntymisestä tai samanmielisten yhteistyökumppaneiden löytämisestä Brysselistä.
Uusi perustuslaki pitää sisällään kansalaisten suuntaan avauksen, joka todella voikin lähentää kansalaisia unioniin. Vähintään miljoona EU-kansalaista merkittävästä määrästä jäsenmaita voi tehdä aloitteita suoraan komissiolle, jolle jää viimeinen sana päättää, ryhtyykö se toimiin vai ei. Jos tuollainen joukko ihmisiä vaatii median vallankeskittymien purkamista tai tuskallisten eläinkuljetusten lopettamista, on komission vaikea olla reagoimatta.
Uusi kansalaisaloiteoikeus voi antaa ison sysäyksen kohti unionia, jossa kansalaiset ovat toimijoita eivätkä vain kohteita. Samaan suuntaan vaikuttaa päätöksenteon avoimuuden lisääntyminen ja se, että yhä useammissa EU-laeissa Euroopan parlamentti on yhtä vahva päätöksentekijä kuin jäsenmaat. Kansalliset parlamentitkin ovat ottamassa oman hallituksensa EU-politiikan valvontaansa. Suomi on tässä hyvänä esimerkkinä muiden muassa Britannialle.
Perustuslaki tekee unionista aikaisempaa demokraattisemman ja antaa siten paremmat mahdollisuudet vaikuttaa sen sisältöön ja suuntaan. Viimeistään kymmenen vuoden kuluttua EU-vaaleissa on tarjolla pääministeriehdokkaita omilla ohjelmillaan. Silloin toivottavasti kyetään erottamaan EU:ssa ja kansallisesti päätettävät asiat toisistaan, eikä nykyisen kaltaista sekavaa vastustusta unionia kohtaan enää nähdä.
Hermostuttavassa kansanäänestyskeskustelussa näkyy jo aidosti eurooppalaisia jakolinjoja. Ranskassa arvostellaan unionia uusliberaalien temmellyskentäksi, jolla kaikesta solidaarisuudesta tehdään loppu. Ei ole mitenkään sattumaa, että juuri Ranskassa on hiljattain ollut “solidaarisuusministeriö”. Ranskan EI-rintama itse asiassa haluaisi enemmän unionia eikä vähemmän.
Unioni voisi nimittäin estää työpaikkojen siirtymistä uusiin jäsenmaihin halvan työvoiman perään säätämällä yritysten sijoittautumiseen vaikuttaville veroille minimitaso. Varsinaiseen Kiina-ilmiöön tarvitaan kansainvälisesti vahvaa unionia, joka ponnistelee maailmanlaajuisesti reilujen pelisääntöjen puolesta.
Täysin vastakkaisella tavalla unioniin suhtaudutaan Britanniassa. Britannian vallitsevassa ilmapiirissä vaaditaan vähemmän unionia, eikä suinkaan enemmän. Ranskassa oikeistolaisinkin poliitikko on vasemmistolaisempi kuin monet vasemmistolaiset Britanniassa. Tätä kuvaa järkytys, jonka Euroopan parlamentti aiheutti pari viikkoa sitten saarivaltakunnassa päättämällä, että myös briteillä pitää olla jokin suoja kohtuuttoman pitkiä työaikoja vastaan.
Euroopan parlamentti teki itse asiassa hyvin ranskalaisen päätöksen. Ehkä Ranskassa kannattaisi luottaa siihen, että kehittyvässä eurooppalaisessa mallissa on iso ripaus heidän maalleen ominaista solidaarisuutta.
