Fujitsu Siemens Computers-verkkolehden kolumni, numero 1/03

Minulla kuten varmasti monella muullakin on pöytälaatikossa pari aikansa palvellutta kännykkää ja kaapin perällä korjauskelvoton tietokone, tulostin ja pölynimuri. En ole hennonut heittää niitä jätelavalle miettiessäni, mitä haitallisia aineita ja muuten vain ikäviä materiaaleja tässä harmittavassa romussa on. Päivä, jolloin nämä luurangot voi poistaa kaapistaan, on kuitenkin jo tiedossa. EU:n vasta hyväksytty sähkö-elektroniikkaromudirektiivi vapauttaa minut parin vuoden päästä tästä “historialliseksi jätteestä”.[:]

Perustana on tuottajan vastuun periaate. Aikaisemmin tätä on toteutettu jo EU:n autonromudirektiivissä. Jokainen valmistaja ja maahantuoja joutuu vuoden 2005 syyskuun alusta vastaamaan myymiensä uusien laitteiden asianmukaisen hävittämisen vaatimista kustannuksista.

Vanhalle romulle ei tietenkään löydy enää maksajaa. Niinpä sen hävittäminen rahoitetaan yhteisesti uusien tuotteiden hintaan kahdeksan vuoden aikana lisättävällä maksulla valmistajien markkinaosuuksien mukaisesti. Sen jälkeen historiallista painolastia ei enää pitäisi olla jäljellä.

Laitteen valmistaja tai maahantuoja on saattanut hävittämishetken koittaessa olla kadonnut jäljettömiin, siis poistunut markkinoilta tavalla tai toisella. Laitteiden markkinoille saattaminen onkin mahdollista vain, jos esittää takuun sen hävittämisestä. Tästä vaatimuksesta olen itse melkein henkilökohtaisesti vastuussa.

Kuluttajan pitää voida palauttaa hävitettävä laite keräyspisteeseen ilmaiseksi. Valtio vastaa siitä, että sähkö- ja elektroniikkaromua kertyy aluksi vähintään 4 kg asukasta kohden vuodessa. Olen padonnut omaan kaappiini useammankin vuoden keskimääräisen keräysvelvoitteen ja siten helpotan omalta osaltani viranomaisten vastuuta…

Innovatiiviseksi tuottajan vastuuseen perustuvan romuttamisen tekee se, että se automaattisesti kannustaa valmistajaa tekemään parhaansa, jotta tuote on elinkaarensa päässä mahdollisimman helposti hävitettävissä. Olin aika hämmästynyt, kun Electroluxin edustaja selitti minulle, miten he aikovat helpottaa omaa urakkaansa. En ollut koskaan kuullut, että pesukoneissa on linkoamista vakauttava betonimöhkäle, ja tämä vieras esine olisi korvattavissa pesuun kuluvalla vesikierrolla. Kuulostaa melkein taikatempulta, että betonimöhkäle voidaan korvata – tyhjällä tilalla!

Samalla tavalla Nokialla on jo jonkin aikaa pohdittu, miten kännykän eri osat ja valmistusaineet on parhaiten erotettavissa toisistaan, jotta ne voidaan käsitellä kullekin sopivalla tavalla. Laitevalmistajien on lisäksi vuoden 2006 puoliväliin mennessä lakattava käyttämästä tuotteissaan vaarallisiksi tiedettyjä aineita, lyijyä, elohopeaa, kadmiumia sekä tiettyjä kromi- ja bromiyhdisteitä.

Euroopan parlamentissa syntyi varsin intensiivinen keskustelu edustajien ja valmistajien kesken. Oli hauskaa keskustella useiden elektroniikka- ja sähkölaitteiden valmistajien kanssa, jotka kannustivat meitä siihen, että rahoitusvastuu pitää olla jokaisella yrityksellä erikseen, vaikka ne sitten järjestäisivätkin käytännössä hävityksen liittymällä yhteen. Tuntui todella mukavalta, että heti direktiivin tultua hyväksytyksi parlamentissa monet suuret yhtiöt ilmoittivat ryhtyvänsä yhdessä edistämään laadukasta kierrätystä Euroopan laajuisesti.

Keskustellessani laitteiden valmistajien ja kauppiaiden kanssa olen ymmärtänyt, että vain harvoin ihmiset ostavat television tai kännykän niiden ympäristöystävällisyyden perusteella. Autonvalmistajilla on hiukan samanlaisia kokemuksia, kun vähäpäästöisyys tai muu ekobonus ei juuri ohjaakaan yksittäisen ostajan valintaa. Onko sitten niin, että kuluttajien myönteiset ympäristöasenteet ovat vain luuloteltuja ja että ne väistyvät ostotilanteessa muiden seikkojen taakse?

Luulen, että kestävät kulutustavat toteutuvat vähän kuin mutkan kautta. Kansainväliset sopimukset esim. ilmakehän suojelusta ja ilmastonmuutoksen torjunnasta velvoittavat maita säätämään lakeja, joilla tuotannosta poistetaan ilmakehän otsonia tuhoavat aineet, tai vähennetään kasvihuonekaasupäästöjä. Yleisesti tunnustetaan, että vastuu kestävistä kulutus- ja tuotantotavoista on kaikilla osapuolilla. Lainsäätäjät, viranomaiset, valmistajat, kauppa ja kuluttajat voivat jokainen ottaa siitä osansa. Vähitellen kestävät kulutustavat ovat toivottavasti yhtä normaali ilmiö kuin kestämättömät vielä tällä hetkellä.