///Turun Sanomat
Vanhanaikainen automatka Tallinnasta pitkin Euroopan unionin uutta itärajaa aina Balkanille asti tarjoaa yllättäviä elämyksiä, jotka ovat omiaan oikaisemaan vääriä mielikuvia.[:]
Ensimmäinen yllätys on, että Liettuan pääkaupunki Vilna ei ole juuri kauempana Helsinkiä kuin Oulu. Ivalokin on etäämmällä kuin Valko-Venäjän pääkaupunki Minsk. Karttamme mittasuhteet ovat pahasti pettäneet.
Matkailullisesti uusi “itä” on aarreaitta. Vaikka paikka paikoin törmää mustuneiden tehdasraunioiden leimaamiin kummituskaupunkeihin, leviää silmien eteen sittenkin pääasiassa kaunista, pientilavaltaista maaseutua ja uskomattoman paljon koskematonta, suojeltua luontoa.
Tallinnasta alkava aikamatka jatkuu hämmästyttävän hyvin sodilta ja kaikenlaiselta edistykseltä säilyneinä kaupunkeina, joiden historia on tuhatvuotinen. Moni niistä tullaan valitsemaan Euroopan kulttuuripääkaupunkien joukkoon.
Voi ihmetellä, miten ohut sosialismin vaikutus EU:n uudessa idässä on historian valossa sittenkin ollut. Talouden kurjistaminen ja yhteiskuntaelämän rajoittaminen ovat tietysti vakava, aikaa ja (EU:n) rahaa vaativa haaste, mutta ei toivoton. Siihenkin sisältyy paradokseja.
Puolassa on ylen määrin melkeinpä omavaraistaloudessa eläviä talonpoikia siksi, että juuri tässä maassa taloutta sosialisoitiin vähiten. Jos EU nyt pakottaa Puolan miljoonat, hevosvoimalla toimivat pientilat panemaan lapun luukulle, se samalla ottaa vastuun pienviljelijöiden ja heidän perheidensä sysäämisestä näköalattomaan työttömyyteen.
Kylien läpi kulkiessa tulee erittäin tietoiseksi siitä, että uusissa EU-maissa elää ainakin pari miljoonaa romania, ja Romanian ja Bulgarian liityttyä vielä muutama miljoona lisää. Tarkkaa lukua tilastot eivät tunne.
Paljolti EU:n painostuksesta hallitusten on ollut pakko ryhtyä kohentamaan romaniväestön oloja, mutta tosielämässä syrjintä ja eristäminen jatkuvat. Slovakialainen luonnonsuojelijatuttavani kertoo, että valtaväestö on ampunut kuin riistaeläimiä romaneja, jotka ovat ottaneet kansallispuistosta omiin tarpeisiinsa polttopuuta.
Näillä uusilla EU-kansalaisilla on ensi kertaa edustajansa Euroopan parlamentissa. Unkarista valitun Livia Jarovkan mukaan romanit astuvat unioniin paljain jaloin. Ei ehkä ihme, että jotkut hakivat turvapaikkaa kaukaisesta Suomesta, jossa kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti.
Eri vähemmistöt näkevät EU:ssa mahdollisuutensa. Myös unionin uusi venäläisvähemmistö on saanut Latviasta edustajan EU-parlamenttiin. Lieneekö huomattu, että se on perustanut oman EU-puolueenkin.
Eurooppa halutaan usein nähdä henkisesti ja historiallisesti kahtena. Tästäkin harhasta on parasta luopua. Rautaesirippu erotti lännen ja idän puoleksi vuosisadaksi, mutta Habsburgien Itävalta-Unkari jatkui kauas “itään” – aina Ukrainaan asti. Puolan kaakkoisrajalla sijaitsevassa Przemyslissä voi kokea olevansa pikku Wienissä. Kahvikin on aivan erinomaista.
Sosialismi ei suinkaan pyyhkinyt uskontoja pois, ja eri kristilliset kirkkokunnat katolisista ja protestanteista ortodokseihin elävät rinnakkain, kukin omaa temppeliään jälleenrakentaen.
Uskontokaan ei siis määrittele idän ja lännen eroa. Ja toki myös islam on keskuudessamme jo vanhastaan, muun muassa Espanjassa ja Balkanilla. Ehkä keskustelu Turkin EU-jäsenyydestä esimerkiksi Saksassa on siksi niin kiihkeää, että vanhat viholliskuvat elävät. Vain muutama vuosisata sitten “vääräuskoiset” osmaanit koettivat valloittaa Euroopan Balkanin kautta Karpaattien yli pyrkiessään.
Rajojamme koetellaan Turkin jälkeenkin. Kaukasiassa sijaitseva Georgia – historialtaan hyvin “eurooppalainen” maa – on asettanut tavoitteekseen EU:n jäsenyyden. Lienee parasta vapauttaa ajattelunsa liian ahtaista määritelmistä ja pohtia, miten rajoja voidaan parhaiten käytännössä madaltaa ja poistaa.
Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.