Vanhasen hallituksen kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma oli ilahduttava lupaus meille kaikille, jotka olemme odottaneet oivallusta, että puolueiden rinnalle tarvitaan elävä kansalaisyhteiskunta. Syntyi oikeutettuja odotuksia: kansalaisvaikuttamiselle taattaisiin sen tarvitsemat voimavarat. Kyseinen politiikkaohjelma on kyllä työllistänyt eri kansalaisjärjestöjen ihmisiä erilaisiin työryhmiin ja seminaareihin sen lisäksi, että voimavaroja kuluu muutenkin viranomaisten ja eduskunnan avustamiseen mm. lausuntoja lakiesityksiin laatimalla. Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman loppusaldo näyttää olevan, että puolueille järjestettiin lisää tukea ns. ajatuspajojen perustamiseen.[:]
Vapaa kansalaistoiminta on ollut tänä syksynä erityisen uhattuna, kun kulttuuriministeri Saarela suosi bujdjettiesityksessään kulttuurin vientiä ystävyysseurojen sekä kulttuuri- ja mielipidelehtien kustannuksella. Useat muutkin ministerit sysäsivät vastuun suoraan eduskunnalle, joka kuulemma voi korjata hallituksen virheet. Näin kansalaisyhteiskunta on työllistetty puolustamaan omia toimintamahdollisuuksiaan, estämään sinänsä rahallisesti pienten leikkausten katastrofaaliset vaikutukset.
Samaan aikaan kulttuuriministeri Saarela on perustamassa “kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukuntaa”. Eri alojen suurimmat kansalaisjärjestöt on työllistetty antamaan ko. asetuksesta kiireellisesti lausunto.
Neuvottelukunnan tehtäviksi mainitaan mm. “kansalais-yhteiskunnan ja viranomaisten välisen yhteistoiminnan ja vuorovaikutuksen edistäminen”. Yhdistyslakiakin olisi tarkoitus yhdessä pohtia. Hallitus ehti kuitenkin jo lähettää eduskuntaan tilintarkastuslain muutoksen, jolla yhdistykset – Suomen kansalaisyhteiskunnan selkäranka – pakotettaisiin luopumaan hyväksi havaitusta maallikkotilintarkastuksesta.
Järjestöjen kannattaa miettiä kaksi kertaa, onko syytä asettua kulttuuriministerin sylikoiraksi kaiken koetun jälkeen. Jos oikeasti halutaan vuorovaikutusta, sen on oltava tasavertaista, ja oikea paikka neuvottelukunnalle on valtioneuvoston kanslia.
Eduskunnassakaan ei välttämättä arvosteta kansalaisvaikuttamista – usein päinvastoin: hallintovaliokunta ei näytä haluavan maakuntaliittojen yhteistyöryhmien (MYR) jäseniksi kansalaisjärjestöjä, etenkään ympäristö- ja tasa-arvojärjestöjä.
Tämän jälkeen olen iloinen voidessani todeta, että vihreiden ehdokkaina on nyt lukuisia eri kansalaisjärjestöjen pääsihteerejä ja toiminnanjohtajia: Luonnonsuojeluliiton, WWF:n, Amnestyn ja Setan, samoin Terveyden edistämiskeskuksen puheenjohtaja jne. Tämä on kannustava osoitus siitä, että vihreät ovat olleet kansalaisyhteiskunnan luotettava kesustelu- ja yhteistyökumppani.
Vaarallisin esimerkki välinpitämättömyydestä kansalaisten perustuslaissa turvattuja vaikutusmahdollisuuksia kohtaan on tilanne, johon vanhentunut kaivoslaki on saattanut tuhannet ihmiset eri puolilla Suomea, myös Pohjois-Karjalassa. KTM:ssä oli ollut työn alla v. 1965 säädetyn kaivoslain uudistus v:sta 1999, kun kansainväliset uraaniyhtiöt valtasivat Suomen uudeksi Eldoradokseen. Asukkaat ja kansalaisjärjestöt ovat saaneet huomata, että he eivät ole asianosaisia kaivoslain mukaisissa valtauspäätöksissä, jotka vaikuttavat suoraan heidän elinympäristöönsä, terveyteen ja elinkeinoon.
Onko hallitus vain muilta kiireiltään hidastellut kaivoslain uudistamisessa, vai voisiko väittää, että Suomea kansainväliselle kaivannaisteollisuudelle suotuisana sijoitusympäristönä mainostava KTM on nimenomaan halunnutkin estää kaivosyhtiöitä haittaavan kansalaisosallistumisen? Olen taipuvainen ajattelemaan, että jälkimmäinen vaihtoehto on todennäköinen.
Olen jättänyt kaivoslain muutoksesta 30 muun edustajan allekirjoittaman aloitteen. Ministeri Pekkarisella olisi ollut mahdollisuus tuoda eduskuntaan nopeastikin kaivoslain keskeisten pykälien muutosesitykset, mutta sen sijaan hän on valitellut olevansa puun ja kuoren välissä. Ne kaksi tahoa ovat vihaiset tai erittäin vihaiset kansalaiset -sekä kaivannaisteollisuus ja sitä tukeva Metalliliitto ym. jotka – taas – näkevät kansalaisvaikuttamisessa pelkkiä mörköjä.
Kaivoslain uudistus ei siis ole tulossa tälle eduskunnalle. Toimimattomuudellaan ministeri Pekkarinen jättää vaikutusmahdollisuuksiaan peräävät ihmiset ulos kylmään. KTM on korostanut, että niiden, joilla on oikeus tulla valtaushakemuksissa kuulluiksi – maanomistajat ja kunnat, tulee keskittyä kaivoslain 6 pykälän mukaisiin valtauksen esteisiin. Ne ovat tunnetusti erittäin niukat: mm. seutu- ja maakuntakaavat maankäyttöön liittyvine esteineen, kulttuuri- tai luonnonperintöalueet ja valtakunnallisten luonnonsuojeluohjelmien kohteet eivät kuulu valtauksen esteisiin, eivät myöskään aluerakenteelle aiheutuvat haitat ym.
Kun Pohjois-Karjalan kunnat ovat toimineet ohjeiden mukaan ja pitäytyneet kaivoslain 6 pykälässä mainittuihin esteen, todeten, että sellaisia ei ole, ministeri Pekkarinen on kaiken huipuksi todennut kuntien puoltavan kaivosvaltauksia!
Olen iloinen kuultuani, että Pohjois-Karjalasta on lähetetty useita valituksia KTM:ön, mm. alueelliselta ympäristökeskukselta ja maanomistajilta. Juuri näin olen itsekin kaikkia neuvonut toimimaan. Valtauspäätökset voivat hyvinkin kumoutua KHO:ssa, joka väistämättä joutuu tulkitsemaan myös perustuslakia ja punnitsemaan eri perusoikeudet huolellisesti. Se ei myöskään voi olla ottamatta huomioon luonnonsuojelu- ja ympäristölakeja.
