Tällaisena aurinkoisena huhtikuun lopun lauantaina vuonna 1986 järjestettiin Helsingissä mielenosoitus viidettä ydinvoimalaa vastaan. Paikalla oli toistatuhatta ihmistä, mikä ei ollut Suomen oloissa aivan vähän, mutta silti jotkut povasivat ydinvoiman vastaisen liikkeen kuolemaa. Emme tienneet, että Tšernobylin ydinvoimalassa Pripjatissa Pohjois-Ukrainassa oli edellisenä yönä räjähtänyt ydinreaktori. Vallitsi vuodenaikaan nähden epätavallisen leppeä kaakkoinen ilmavirtaus, joka teki päivästä tavallistakin säteilevämmän. Se tuuli toi reaaliajassa myös säteilyn ja lähes kolme vuorokautta onnettomuushetken jälkeen myös tiedon historian vakavimmasta ydinvoimaturmasta. [:]

“Missä olit kun kuulit asiasta”, kysytään nyt 20 vuotta myöhemmin. Moni koki ensimmäistä kertaa, kuinka paikallinen ja globaali todellisuus olivat läsnä yhtä aikaa. Jouduimme rajoittamaan metsien sienien ja järvien kalojen syöntiä. Ymmärsimme, että valtion rajat eivät pysäyttäisi säteilyä, joka lisäsi syöpätapauksia hyvinkin kaukana.

Onnettomuuden seurauksista kärsitään edelleen laajassa mitassa erityisesti Ukrainassa ja Valko-Venäjällä. Myös eri puolilta silloista Neuvostoliittoa raivaustöihin pakotetut “likvidaattorit” ovat menettäneet terveytensä säteilysairauksien takia. Viralliset luvut lisääntyneistä syöpätapauksista lähellä ja kaukana on kyseenalaistettu.

“Onko Tšernobylistä opittu mitään?” on myös kysyttävä. Ei opittu, että kestävä energiatulevaisuus vaatii maailmanlaajuista toimintaa ja paikallisia ratkaisuja. Ydinvoimalarakentaminen toki hiipui. Tietoisuus fossiilisten polttoaineiden käytön ilmastoriskeistä alkoi jo olla tiedossa. Silti kestävän, turvallisen energian tielle ei lähdetty. 20 vuotta on hukattu.

Ydinvoima on saatu näyttämään lähes ainoalta vaadittavan mittaluokan vaihtoehdolta ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tämä on käsittämätöntä yksistään siksi, että koko tämän vuosisadan ajan pitäisi joka vuosi valmistua 70 reaktoria, ja sittenkään maailman sähköstä ei edes puolta tuotettaisi ydinvoimalla. Tällaisesta ydinvoimarakentamisesta seuraa valtava määrä radioaktiivisten aineiden kuljetuksia maalla, merellä ja ilmassa. Ja näinkö unohtuu kansainvälisen terrorismin torjunta? Ydinjäteongelma on teknisesti ja poliittisesti ratkaistu vasta täällä Suomessa, muualla unta uusistakin ydinvoimaloista nähdään tietämättä, mitä käytetylle ydinpolttoaineelle tehdään. Uusia ydinvoimaloita on helpoin rakentaa maissa, joissa demokratia ei häiritse päätöksentekoa: Venäjällä, Kiinassa, Iranissa…

Pidän lievästi sanottuna erikoisena tasavallan presidentti Tarja Halosen juuri Latvian venäjänkieliselle Telegraf-sanomalehdelle antamaa haastattelua, jossa Halonen sanoo: “Suomi ei ole koskaan vastustanut ydinenergian käyttöä, ja siksi tuemme uuden ydinvoimalan rakentamista (Liettuaan) Ignalinaan.” – Onko presidentti Halonen tällä kannanotollaan valmis ottamaan vastaan myös tämän periaatepäätöksen tasolla olevan Baltian maiden yhteisen ydinvoimalaitoksen tuottamat ydinjätteet Suomeen? Myös eduskunnan puhemies on ryhtynyt nostamaan Suomen kansainvälistä arvostusta markkinoimalla ydinvoimaa ulkomailla.

Venäjän politikointi energiavaroillaan on tuottanut Euroopassa shokin ja on yhtäkkiä herätty vaatimaan vapautumista energian tuontiriippuvuudesta. Ydinvoimaan turvautuminen ei kuitenkaan ole mikään kotimainen ratkaisu – missään Euroopassa – vaan uraanin saanti ja uraanivarojen hupeneminen mahdollisesti kiihtyvän ydinvoimarakentamisen myötä luovat uuden öljyriippuvuuden vertaisen uhkan.

Keskustelu Venäjältä, mahdollisesti Sosnovyi Borin ydinvoimalasta vedettävästä sähkökaapelista Suomenlahden alitse käy kuumana. EU:n energiakomissaari sanoi äskettäin, että jos kaapeli toteutetaan, olisi vaadittava Sosnovyi Borin ydinvoimalan sulkemista. Komission kanta on jo pitkään ollut aivan selvä: Tšernobyl-tyyppiset ydinvoimaloista on päästävä eroon, koska niitä ei saa kansainvälisiä ydinturvallisuusmääräyksiä täyttäviksi. Kysynkin, aikooko pääministeri Vanhanen ottaa asian puheeksi Venäjän kanssa? Hänhän on hiljattain sanonut, että yksi hallituksen lupapäätökseen vaikuttava seikka on tuontisähkön tuotantotapa.

Muistamme kaikki, kuinka viidettä ydinvoimalaa perusteltiin sillä, että päästäisiin eroon venäläisen “romusähkön” tuonnista. Nyt halutaan siis tuoda tätä samaa sähköä odoteltaessa viidennen ydinvoimalan rakentamista. Nopeimmat ovat ehtineet sanomaan, että kaapelia ei tarvita, jos tehdään pikaisesti päätös kuudennesta ydinvoimalasta. Kumma, että tätä logiikkaa ei ole juuri kyseenalaistettu julkisuudessa.

Oli aivan oikein, että Vihreä liitto jätti hallituksen keväällä 2002, kun eduskunta hyväksyi viidennen ydinvoimalan rakentamisen. Emme halunneet, että Suomen vihreitä käytetään kansainvälisenä ekomerkkinä ja välineenä ydinvoiman katteettomaan maineenpalautukseen. Olemme myös nähneet, että ydinvoimapäätöksen kaunis kääre risupaketteineen ei ole toteutunut. Tämä hallitus on tehnyt ympäristöpolitiikasta kolmannen luokan kysymyksen, josta puuttuu kaikki päättäväisyys ja johdonmukaisuus, jota Suomi kuuluttaa kansainvälisissä neuvotteluissa. Vasen käsi ei todellakaan tiedä mitä oikea tekee: pääministeri Vanhanen pitää hallituksen päätöstä tukea omakotitalojen puupellettilämmitystä “historiallisena” askeleena ilmastonmuutoksen torjunnassa, ja samalla hän myöntää verohelpotuksia maatalouden fossiilisten polttoaineen käyttöön.

Energiapolitiikka on keskeinen osa Vihreän liiton eduskuntavaaliohjelmaa. Vaadimme, että kaikki puolueet ottavat etukäteen kantaa myös ydinvoimakysymykseen. Puolueen puheenjohtaja Tarja Cronberg ja minä olemme täysin samaa mieltä siitä, että emme aio tällä kertaa antaa vastustajillemme aseita, joilla he voivat sulkea etukäteen vihreät pois hallitusyhteistyöstä.

Kantamme ydinvoimaan on selkeä: ydinvoima on ongelma eikä ratkaisu, ja haluamme olla mukana tekemässä päätöksiä kokonaisuudesta, jossa on mukana useampia energiavaihtoehtoja. Me tulemme työskentelemän sen puolesta, että energian- ja sähkönkulutuksen kasvu taitetaan, kaiken tuotannon energia- ja ekotehokkuutta lisätään huomattavasti, uusiutuvat energialähteet saavat ansaitsemansa uudet ohjauskeinot kuten syöttötariffit, vihreät sertifikaatit ja ekologisen verouudistuksen. Tässä hallitus on pettänyt itsensä täysin. Energiapolitiikka on aivan liian keskeinen tulevaisuuskysymys, jotta jo etukäteen luovuttaisimme sen niiden käsiin, jotka kieltäytyvät näkemästä maailman muutosta.