Kun minua on pyydetty puhumaan vihreiden tulevaisuuden tehtävistä, on todettava, että tulevaisuuskaan ei ole kuin ennen, vanhoina hyvinä aikoina. Tulevaisuutta leimaa epävarmuus, tietoisuus siitä, että se voi muuttua täysin odottamattomalla tavalla. Näin tapahtui 11.9.2001. Sen jälkeen maailma on ollut pysyvässä poikkeustilassa, kun oikeusvaltioperiaatteet ovat saaneet väistyä kansainvälisen terrorismin torjunnan alta. [:]

Ihmisoikeusjärjestöt ovat todenneet ihmisoikeustilanteen heikenneen lukuisissa maailman maissa, kun hallitukset ovat hyväksyttäneet toisillaan omien kiusallisten vähemmistöjensä alistamistoimet.

Aivan kuten heti 11.9. jälkeen, on tärkeää korostaa, että kansainväliset terroristit on saatava oikeuden eteen. Kansainvälistä oikeutta on vahvistettava, erityisesti kansainvälistä rikostuomioistuinta. Kun YK yksiselitteisesti kieltää hyökkäyssodan, on mahdollisimman pian saatava aikaan säännöt kansainväliselle sotilaalliselle interventiolle, jotta sitä ei uhrata terrorismin oikeuttaman “ennaltaehkäisevän hyökkäyksen” nimissä valtioiden valtapyrkimyksille. Nythän Venäjäkin on vahvistanut omaksuneensa 11.9. jälkeen Yhdysvaltain luoman uuden tulkinnan YK:n peruskirjasta.

Kun katsoimme murheissamme Beslanin verilöylyä, saatoimme vain todeta, että Pohjois-Kaukasian tapahtumat eivät todellakaan ole Venäjän sisäinen asia. Kun presidentti Putin nyt vetosi terrorihyökkäyksen takia YK:hon, on ehkä auennut mahdollisuuksien ikkuna Tshetshenian konfliktin kansainvälistämiseksi. On aika nimetä EU:n Tshetshenian erityisedustaja, joka auttaa poliittisen ratkaisun aikaansaamisessa. On vakuutettava myös EU:n suuret jäsenmaat siitä, etteivät ne voi enää sulkea silmiään Tshetshenialta – edes sillä varjolla että niilläkin omia ongelmiaan terrorismista.

GLOBAALI VASTUU

Mikä sitten tekee tulevaisuudesta epävarman? Yksi vastaus on, että maailman ihmisten ja kansojen riippuvuus toisistaan on radikaalisti lisääntynyt. Nyt siis tulemme globalisaatioon. Aivan kuten 11.9.2003 on toistettava näkemys siitä, että maailman suuren enemmistön kokema köyhyys, sorto ja näköalattomuus ruokkivat vihaa rikkaita maita kohtaan. Terrorismiin on otettava luja ote, mutta niin myös sen syihin.

Rikkaiden maiden on otettava vastuu siitä, että globalisaation hedelmät eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Pelin henki on sama sekä rikkaiden että köyhien maiden sisällä – että näiden välillä. Suomi kuuluu rikkaisiin maihin, jotka eivät vieläkään ole tehneet päätöksiä kehitysyhteistyörahoituksen nostamisesta 0,7 prosenttiin. Ehkä voimme – presidentti Tarja Halosen tuella – saada hallituksen tänä syksynä löytämään ne varat, jotka ensikin vuonna tarvitaan, jotta hallitusohjelman tavoite lunastaa lupauksensa v. 2010 mennessä vaatii.

Samalla on puututtava koko kansainvälisen järjestelmän luonteeseen. Ympäristönsuojelun ja työntekijöiden oikeuksien sekä köyhimpien maiden tarpeiden asettaminen kaupan vapauden yläpuolelle on välttämätöntä, jotta inhimillisesti arvokas kehitys olisi maailmassa mahdollista.

Suomen hallituksella tuntuu olevan kaksi aivan erilaista globalisaatiostrategiaa. Presidentti ja ulkoministeri koettavat vahvistaa Suomen globaalivastuuta Helsinki-prosessillaan yhteistyössä muiden samanmielisten maiden ja kansalaisjärjestöjen kanssa, mutta samaan aikaan toisaalla pääministerin johdolla globalisaatioon vastataan veronalennuspuheilla, jotta kansainväliset sijoittajat taas löytäisivät Suomen. Samalla maalla ei voi olla kahta näin erilaista strategiaa. Tässä on meille haaste: kuinka sovittaa yhteen kilpailukyky ja yhteiskuntavastuu.

Yksi asia on varma. Ongelmia ei enää voi ratkaista ilman että kaikki toimijaryhmät siihen osallistuvat. Kumppanuus on välttämätöntä. Kansalaisjärjestöt voivat olla joskus kansainvälisenkin politiikan avainpelaajia. Tämän näemme esim. Ottawan sopimuksesta, joka kieltää jalkaväkimiinat. Vihreä eduskuntaryhmä pitää välttämättömänä, että Suomi liittyy sopimukseen jo v. 2006, jotta näistä epäinhimillisimpiin kuuluvista aseista päästään maailmassa eroon. En tässä yhteydessä mene Suomen uhkakuviin, totean vain, että niitä ei voi kohdata jalkaväkimiinoilla eikä niitä korvaavilla aseilla.

YRITYSTEN YHTEISKUNTAVASTUU OTETTAVA TODESTA

Valtioiden vahvimpia haastajia ovat yritykset, jotka kilpailuttavat valtioita toisiaan vastaan ja sanelevat niiden talous- ja yhteiskuntapolitiikan. Yritysten yhteiskuntavastuu ei saa olla vain tyhjä hokema. Meidän on houkuteltava sen todesta ottavat yritykset yhteistyöhön – kantamaan vastuuta ympäristöstä ja työllisyydestä.

Yksi sitkeimpiä myyttejä viime aikojen poliittisessa keskustelussa on se, että korkea ympäristönsuojelun taso ja kilpailukyky ovat kuin vesi ja tuli. Huippupäättäjät loistavat mielellään kansainvälisillä areenoilla Maailman talousfoorumin vertailuilla, joissa Suomi on useilla mittareilla listattu jopa maailman kilpailukykyisimmäksi maaksi.

He unohtavat kertoa, että saman tahon selvitysten mukaan korkea ympäristönsuojelun taso on vahvassa myönteisessä yhteydessä kilpailukykyyn. Ja taas Suomi on kärjessä. EU:ssa on havaittu, että ilmansuojelutekniikan kehittäminen on kooltaan lääke- tai lentokoneteollisuuden veroista liiketoimintaa. OECD:n mukaan EU:n ilmastopolitiikkakaan ei heikennä kilpailukykyä. Itä-Suomen energiatoimisto on laskenut, että pahamaineinen päästökauppadirektiivi luo Itä-Suomeen 2000 uutta työpaikkaa vuoteen 2010 mennessä, kun bioenergia syrjäyttää muuta voimantuotantoa.

Talouselämä ei aina vastusta ympäristönsuojelua sen itsensä takia. Sen huolena ovat kansainvälisiä ympäristösopimuksia torjuvat vapaamatkustajat eli maat, jotka pakoilevat vastuutaan muiden kustannuksella. Tässä tarvitaan luovia ratkaisuja ja ennen kaikkea ennakkoluulotonta yhteistyötä. Kun EU parhaillaan laatii uutta, korkeat turvallisuus- ja ympäristövaatimukset täyttävää kemikaalipolitiikkaa – viimeisten tietojen mukaan varsin kohtuullisin kustannuksin – olisi aika, että kilpailukyvystään huolestunut kemianteollisuus liittoutuisi kansainvälisten ympäristöjärjestöjen kanssa edistämään maailmanlaajuista kemikaalipolitiikkaa, jolla vapaamatkustajat saadaan mukaan.

TYÖELÄMÄN MULLISTUS

Globalisaatio kiristää otettaan myös työelämästä. Tuottavuuspaineet tekevät mielekkään työn ja inhimillisesti arvokkaan elämän mahdottomaksi – oli sitten kyse viimeiseen asti vastuuntuntoisesta terveyskeskuslääkäristä tai työttömästä rakennuspiirtäjästä. Kun lähes kaikki työ – EU:ssa arvioiden mukaan 80 % – voidaan määritella palveluksi, jätämme lopulliset jäähyväiset työväenliikkeen suurille saavutuksille, reiluille työehdoille, joista sovitaan työnantajien kanssa. Palvelujen – siis työn – kansainvälinen kauppa kasvaa kaiken aikaa ja sille raivataan tilaa kansainvälisin sopimuksin. EU:ssa valmistellaan palveludirektiiviä. WTO:ssa pyritään GATS-sopimuksella vapauttamaan palvelujen tarjontaa yli valtioiden rajojen maailmanlaajuisesti.

Yrittäjäksi houkuteltu kunnallinen perhepäivähoitaja ei pysty kilpailemaan monikansallisen hoiva-alan yrityksen kanssa kunnallisista palveluista. Viime keväänä näimme, kuinka järjetöntä on rajoittaa tavallisten virolaisten, uusien EU-kansalaisten tuloa Suomeen tavallisten suomalaisten työnantajien palvelukseen, kun Tallinnaan rekisteröitynyt yritys voi aivan vapaasti välittää maahamme työvoimaa palvelujen tarjonnan muodossa.  

Tässä tilanteessa näkymät vihreiden ja AY-liikkeen yhteistyölle ovat erinomaiset. Yhteisiä huolenaiheita ja tavoitteita on riittämiin, kun puolustetaan inhimillisesti arvokkaita työehtoja globalisaation kiihdyttämän vapaan liikkuvuuden paineissa.  Tämä on jo havaittu Euroopan tasolla, ehkä pian Suomessakin. Soisin SAK:n johdon keskustelevan myös kestävästä kehityksestä EU-järjestönsä uuden pääsihteerin kanssa, joka on halunnut tehdä yhteistyötä vihreiden kanssa myös ympäristökysymyksissä.