Populismi on haastettava itse asioilla, totesi Heidi Hautala Populismi politiikassa – pysyvä ilmiö? -seminaarissa 13.12.2011.  Seminaarin järjesti Green European Foundation.[:]

Check against delivery

Hyvät ystävät,

Populismia voi verrata populaarimusiikkiin: Se on tarttuvia kertosäkeitä, mieleen jääviä melodiakulkuja ja iskeviä iskulauseita.

Populismia ei kuitenkaan voi pelkästään väheksyä. Hyvä populismi kansantajuistaa asioita ja lisää luottamusta yhteiskuntaan. Parhaimmillaan populismi on ymmärryksen lisäämistä. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että iskulauseiden takana on oikein ymmärretty asia. Mikäli tarkoitus on retoriikan keinoilla kääntää todellisuus, ollaan pahasti pielessä.

Tässä on median vastuu. Mikäli tyhjien tynnyrien tyhjyyttä ei tuoda esiin, ei demokratialla ole toivoa. Sen jälkeen nasevimman vitsin kertojasta tulee kuningas.

Vastuussa olemme tietysti myös me poliitikot: populismista on omaksuttava kansantajuinen tapa puhua ihmisille asioista, mutta emme saa sortua liikaan yksinkertaistamiseen. Poliitikoiden tehtävä ei ole leimata asioita ongelmiksi, vaan esittää ratkaisuja.

***

Onkin tärkeää vaatia poliitikkoja tilille toiminnastaan. Myös populistien kohdalla on kysyttävä ääneen, mikä on politiikan ammattilaisuus ja vastuullisuus. Rasismia ei esimerkiksi tietystikään pidä hyväksyä.

Ensisijaisesti populismi tulee haastaa itse asioilla. Kuten sanottu poliitikkojen on esitettävä ratkaisuja. Usein populistien on vaikea vastata haasteeseen “miten hallitsette, kun hallitsette”. Edustuksellisessa demokratiassa on oltava valmiita myös hallitusvastuuseen.

Populismi pitää myös haastaa niille ominaisten teemojen, kuten kansallismielisyyden, ulkopuolella. Miten populistit vastaavat koulutuspolitiikan kehittämiseen?

Populistit pelaavat myös usein jatkuvilla epämääräisillä mielikuvilla. On siis kyseenalaistettava näitä mielikuvia ja vaadittava tarkennuksia esim. Timo Soinin esille tuomaan kuvaan suomalaisuudesta ja sen merkityssisällöistä 2000-luvun Suomessa. (Tähän Vihreät pyrkivätkin Uusi Suomi-kampanjallaan.)

Populismi tarrautuu myös usein menneisyyteen perustuvaan tulevaisuusvisioon. Menneisyyden ymmärtäminen on tärkeää, mutta paluuta entiseen ei ole, joten tarvitsemme politiikassa nimenomaan visioita tulevaisuudesta.

Populismista voidaan omaksua suora puhe, mutta ei pidä hyväksyä alatyylistä banalisointia tärkeistä asioista.

Populismi voi haastaa myös itse itsensä, kun populistien on vaikea toimia systemaattisesti koko maan tasolla. Hajoaako porukka hajoaa erilaisiin kuppikuntiin, kun se on yhtenäinen vain “suuren johtajan” ympärillä?

***

Viime keväänä Suomen poliittista kenttää myllersi perussuomalaisten vaalivoitto. Tänään olisi kiinnostava kuulla arvioita siitä, kuinka erillinen ilmiö tämä on vai onko kyse eurooppalaisesta tai globaalista ilmiöstä.

Olisi mielestäni kuitenkin yksinkertaistavaa kuitata tämä muutos vain “eurooppalaisella trendillä”. Uskon, että paljon vaikutusta on sillä, että me poliitikot emme ole kyenneet konsensuksen hengessä puhumaan tärkeistä asioista tarpeeksi suoraan äänestäjille.

Perussuomalaisten äänestäjiä ei tule leimata vain leimata rasisteiksi, vaan ennemminkin valtaeliittiä kritisoiviksi. (Vaikuttaa kuitenkin siltä, että näillä äänestäjillä rasismin vastaisuus ei ole ollut ensisijainen äänestämiseen vaikuttanut peruste.)

Turun yliopistossa meneillään oleva tutkimushanke osoittaa, että perussuomalaisten voiton syitä olivat ainakin:

· profiloituminen tuolloisen hallituksen EU-politiikan kriitikoksi ja vastavoimaksi.

· nosteen saaminen medialta. Sekä Yle että MTV3 kelpuuttivat Soinin puolueen gallupkannatuksen perusteella mukaan suurimpien puolueiden johtajien tv-keskusteluihin.

Haasteena on siis muille puolueille ainakin sen viestin välittäminen, miten EU on suomalaisia, eurooppalaisia ja koko maailman kansalaisia hyödyttänyt.

***

Populisti haluaa usein käpertyä omaan kansallisvaltioonsa. On totta, että globalisaation nykyisellä toteutumismuodolla on myös negatiivisia vaikutuksia, kuten pääoman liikkuvuuden tuoma epävarmuus. Näistä vaikutuksista kehitysmaihin on puhuttu paljon.

Populismia haastaessa on kuitenkin kysyttävä, mitä hyötyä globalisaatiosta tai kansainvälistymisestä on ollut. Kehitysministerinä arvioin globalisaation vaikutuksia nimenomaan kehitykseen.

Tiedonvälitys on globalisaation aikakaudella aivan toisella tolalla kuin aikoinaan. Ei tule väheksyä informaatioteknologian ja sosiaalisen median merkitystä sananvapauden laajentamisessa ja demokratian sekä ihmisoikeuksien edistämisessä.

Maailma kokonaisuudessaan on vaurastunut globalisaation, kuten lisääntyneen kaupan ja investointien, myötä: se on nostanut miljoonat ihmiset köyhyydestä viime vuosikymmenen aikana, etenkin Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Useiden kehitystavoitteiden osalta ollaankin lähestymässä Vuosituhatjulistuksen päämääriä. Samaan hengen vetoon on tosin todettava maiden sisäisten ja välisten sekä vuosituhattavoitteiden välisten erojen merkittävyys

Vastauksena ei kuitenkaan ole itseensä käpertyminen, vaan globaalit haasteet tarvitsevat globaaleja ratkaisuja. Ilmastonmuutos ja muut ympäristöongelmat, talouden heilahtelut tarttuvat taudit ja rikollisuus eivät enää noudata kansallisvaltioiden rajoja.

Globalisaation hallinta ja kansainväliset valtasuhteet täytyy rakentaa uudelleen. Nyt perinteisten toimijoiden rinnalle on noussut uusia kehityspolitiikkaan vaikuttavia toimijoita: G20, BRICS-maat ja alueelliset toimijat kuten Afrikan Unioni. Yhteistyö näiden toimijoiden kanssa vahvistaa kehitysyhteistyön resurssipohjaa ja laajentaa vuoropuhelua. Meidän on oltava valmiita avoimeen ja tasapuoliseen vuoropuheluun, mutta samalla korostettava yhteisten sitoumusten, kuten ihmisoikeuksien, välttämättömyyttä. Emme voi myöskään luopua tavoitteesta luoda demokraattisempaa globaalia hallintaa. Vaikka G20 on edustuksellisempi kuin G7, ei se silti ole demokraattinen tapa ratkaista maailman ongelmia.

***

Populistit usein ottavat silmätikukseen kehitysmaiden auttamisen. Miksi syydämme rahaa ulkomaille, kun meillä on omiakin ongelmia?

Tähän vastaisin, että kehitysyhteistyön ja – rahoituksen tarkoituksena on tehdä itsensä viime kädessä tarpeettomaksi. Tämän aika ei kuitenkaan ole vielä koittanut. Niin kauan kuin kehitysyhteistyötä tarvitaan, tulee Suomen sitoutua siihen täysipainoisesti.

Viimeaikaiset taloudelliset ongelmat on asetettava perspektiiviin. Suomella on maailman vauraimpiin kuuluvana valtiona mahdollisuus ja vastuu osallistua kehitysponnistelujen tukemiseen.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä hyväntekeväisyydestä. Ei ole Suomenkaan intressissä, että maapallo on jakautunut toisaalta vauraaseen ja hyvinvoivaan sekä toisaalta köyhään ja pahoinvoivaan osaan. Tällainen kahtiajakautunut maailma ei pitkässä juoksussa olisi vakaa. Se ei olisi suomalaisillekaan turvallinen, globaalit ongelmat eivät pysähdy meidän kotikynnyksellemme. Vaikka olen sitä mieltä, että meillä on ensisijaisesti moraalinen velvollisuus, jo historiankin takia, auttaa kehitysmaita, on selvää, että myös suomalaiset hyötyvät suoraan kehitysmaiden kehityksestä.

Ei pidä myöskään unohtaa, että maailmanjärjestys ei ole ikuinen. Kehitysyhteistyö on ollut osaltaan tukemassa monien kehitysmaiden talouskasvua ja inhimillisten kehitystavoitteiden saavuttamista. Monet kehitysmaat ovat muuttuneet avun vastaanottajista kiinnostaviksi kaupan ja investointien kohdealueeksi. Tämänkin argumentin luulisi vakuuttavan parkkiintuneimmankin populistin.