Saksan vihreä ulkoministeri Joschka Fischer avasi äskettäin tärkeän keskustelun Euroopan unionin tulevaisuudesta. Ajatus federalistisesta Euroopasta on kannatettava, jos tavoitteena on vähentää unionissa vallitsevaa demokratiavajetta. [:] Fischerin esittämä malli ei kuitenkaan ole loppuun asti ajateltu. Hän ehdottaa Euroopan parlamenttia korvattavaksi jäsenvaltioiden kaksinkertaisella edustuksella: yksi kamari koostuisi jäsenistä, jotka ovat kansallisten edustuslaitosten jäseniä, toinen kamari edustaisi valtioita, mahdollisesti suoraan vaaleilla valittuine senaattoreineen. Tämä olisi askel taaksepäin, koska se palauttaisi EU:n sen vanhaan kansallisvaltiorakenteeseen. Tämä estäisi myös nykyisen kehityksen kohti eurooppalaista kansalaisyhteiskuntaa, jossa ihmisten arvot ja edut eivät ole johdettavissa heidän kansallisvaltioidentiteetistään. Suoralla kansanvaalilla valitut Euroopan parlamentin jäsenet ovat saaneet kansalaisilta aivan yhtä oikeutetun valtakirjan kuin kansallisten parlamenttienkin jäsenet. Kaksoismandaatteja ei muutenkaan tulisi suosia, sillä Euroopan parlamentin jäsenet ja kansanedustajat tekevät molemmat kokopäiväistä työtä. Euroopan parlamenttia ei pitäisi nähdä kansallisten parlamenttien kilpailijana, vaan kumpiakin tarvitaan demokratian vahvistajana integraation edetessä, ja epäilemättä yhdentymisvauhti on kiihtymässä. Mielestäni kansallisten parlamenttien ensisijainen tehtävä on valvoa kansallisten hallitusten ja sitä kautta ministerineuvoston työskentelyä. Demokratiavajetta voitaisiin vähentää huomattavasti, mikäli kaikki jäsenmaiden hallitukset tehtäisiin aidosti tilivelvollisiksi omille eduskuntalaitoksilleen Suomen mallin mukaisesti. Myös ainakin Itävallassa ja Tanskassa ministerineuvoston parlamentaarinen valvonta toimii jo hyvin; joissakin tapauksissa ministerin on saatava jopa suora mandaatti toiminnalleen Brysselissä. Joissakin jäsenmaissa, esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa, tilanne on aivan toinen. Niissä eduskuntaa ja siten myös kansalaisia ei juurikaan edes informoida hallitusten tekemisistä. Kysymykseni Joschka Fischerille onkin, eikö ensin kannattaisi poistaa tätä demokratiavajetta?
Itse asiassa Euroopan unioni on jo nykyisellään kaksiraiteinen päätöksentekoelin: jäsenmaiden hallitukset ja ylikansalliset elimet eli komissio ja parlamentti säätävät lakeja yhteispäätösmenettelyssä, josta tuli Amsterdamin sopimuksessa pääasiallinen lainsäädäntömenettely. Tämä takaa suhteellisen tasapainoisen lopputuloksen, jossa kansalliset edut tulevat otetuiksi huomioon, mutta jossa myös yleisemmät edut saavat sijan; mainitsen näistä vain ympäristönsuojelun ja kuluttajien oikeudet. Fischer peräänkuuluttaa poliittista hallitusta EU:lle. Sitä ei kuitenkaan voida johtaa vain jäsenvaltioiden rakenteista, vaan komissiosta tulee asteittain kehittää jäsenmaiden rinnalle hallitus, jonka nimittämisessä parlamentilla on keskeinen asema. Kesäkuussa 1999 pidettyjen Euroopan parlamentin vaalien jälkeen tämä näkemys on entisestään vahvistunut. Romano Prodin oli pakko tasapainotella komissaareja tarjoavien jäsenmaiden sekä parlamentin välillä, ja ottaa huomioon myös Euroopan parlamentin poliittiset voimasuhteet. Tämän seurauksena komissiossa on nyt ensimmäistä kertaa myös vihreä jäsen, saksalainen Michaele Schreyer. Tämä on myös johtanut siihen, että ainakin parlamentin silmissä komissiosta on tullut aiempaa poliittisempi. Komissio on myös aiempaa enemmän vastuussa tekosistaan parlamentille. Liittovaltion kansalaisena Joschka Fischer tietää hyvin, kuinka demokratia toimii eri tasoilla: paikallisella, alueellisella, kansallisella ja Euroopan tasolla. Saksan mallia tulisikin noudattaa ja pyrkiä kohti hajautettua federalismia, jossa myös valtioita pienemmillä osilla, alueilla, on sananvaltaa. Onkin huolestuttavaa, että jotkut suuret, EU:ssa yhä enemmän valtaa itselleen haluavat jäsenmaat ovat hyvin keskusjohtoisia. Tällaista tavoitetta vaalitaan erityisesti Britanniassa, Espanjassa ja Ranskassa, joissa alueiden ääni on edelleen heikko. Sen vahvistaminen olisi aitoa federalismia. Alueet tulevat jatkossa varmasti vaatimaan lisää päätösvaltaa. Näin tapahtuu vääjäämättä myös globaalilla tasolla. Indonesia ja Filippiinit ovat ääriesimerkkejä maista, joissa vähemmistöjen ja etnisten ryhmien oikeudet takaava liittovaltiomalli saattaa olla ainoa valtion koossapitävä ratkaisu. Jotta maailmanlaajuisia markkinavoimia olisi ylipäätään mahdollista hallita, tarvitsemme nyt utopialta tuntuvan päätöksentekorakenteen, joka perustuu globaaliin federalismiin. Siinä yksilön ääni kuuluu alueen, valtion ja lopulta myös suurempien rakenteiden kautta. Tähän tarvitaan eurooppalaisia puolueita, globaaleja puolueita – myös globaalia vihreää puoluetta.
Joschka Fischerin puheessa ei, yllättävää kyllä, juuri kuulunut huoli kansalaisen olemattomasta vaikutusvallasta EU:ssa. Jotta kansalaiset kokisivat EU:n omakseen, heidän on voitava olla siinä osallisina. Kansalaisille on annettava poliittisia oikeuksia vaikuttaa unionin päätöksentekoon. Oikeuksien on oltava myös suoria: Euroopan tasolla on järjestettävä kansanäänestyksiä, ja kansalaisille on taattava oikeus lainsäädäntöaloitteisiin, kuten Italian ja Itävallan hallitukset esittivät edellisessä hallitusten välisessä konferenssissa. Kuten Fischer toteaa, tulevaisuuden eurooppalainen perustuslaki voi perustua ainoastaan yhteisille arvoille, joita ovat mm. ihmisoikeuksien kunnioittaminen, oikeusvaltioperiaate, ympäristön suojelu ja syrjinnän kieltäminen. Itävallasta parhaillaan käytävä keskustelu antaa suuntaa tähän, koska se saa meidät pohtimaan eurooppalaisten yhteisiä arvoja ja eurooppalaista identiteettiä. On aika määritellä ja vahvistaa kansalaisten perusoikeudet unionissa. Fischer oli itse viime vuoden huippukokouksessa Kölnissä käynnistämässä prosessia, jonka lopputuloksena syntyy perusoikeuskirja, mutta ilmeisesti hän on seurannut asiakirjan valmistelua huonosti. Perusoikeuskirja tulee mullistamaan unionin, sillä valtioiden ohella myös kansalaisille taataan perusoikeuksia. Unioni tarvitsee perustuslain, mutta siitä ei voida sopia vain joidenkin ytimen muodostavien jäsenmaiden kesken. Fischerin ja monien muiden malttamattomuus on ymmärrettävää, mutta ehkä sittenkin päästään parhaiten eteenpäin joustavuuden ja vahvistetun yhteistyön avulla yhteisten instituutioiden puitteissa. Myös määräenemmistöpäätösten lisääminen on välttämätöntä, jotta esimerkiksi ekologisesta verouudistuksesta tulisi viimeinkin todellisuutta.
Vihreän liiton puoluekokouksessa Kotkassa 20.5.2000
