Turun Sanomien kolumni 29.11.2002
Nuoremmilta joutuu joskus kysymään, muistavatko nämä aikaa, jolloin oli olemassa Neuvostoliitto. On kuitenkin kulunut vain runsaat yksitoista vuotta siitä kun Janajevin juntta kaappasi siellä vallan ja kun Helsingin Sanomat kiirehti julistamaan, että Suomi on aina sopeutunut kulloiseenkin muutokseen naapurimaassa, niin nytkin. Sekin kannanotto on osa historiallista painolastia, joka vaikuttaa kansallisessa alitajunnassamme ja jonka selvittelyyn ei ole tähän mennessä ollut halua. [:]
Sotien jälkeisen ajan aina kylmän sodan päättymiseen asti Suomi oli ainutlaatuinen valtio, joka pelastautui suurin uhrauksin läntiseen maailmaan mutta jonka yhteiskunta oli läpikotaisin Neuvostoliiton vaikutuksen alainen, mitä alettiin kansainvälisesti aivan oikein kutsua suomettumiseksi. Suhteet Suomen ja Neuvostoliiton sosialistisista liittolaismaista erityisesti DDR:n kanssa olivat monipuoliset ja lämpimät, ja niihin löytyy pintapuolisellakin arkistojen selaamisella silmiinpistävä määrä viitteitä esimerkiksi akateemisen maailman kanssakäymisestä 1970-luvulla. Se on tietenkin ollut valtaosin hyväksyttävää ja viatonta toimintaa, mutta maanpetturuus on kokonaan toisen luokan kysymys.
Niissä maissa, joissa yhteistyö salaisen poliisin kanssa on otettu kansallisen itsetutkiskelun kohteeksi, näkökulma on paljolti uhrien. Miljoonien ihmisten elämä on tuhoutunut ilmiantoihin ja paljastuksiin. KGB:n uhrit vietiin vankileireille. Stasin uhrejakin suljettiin vankiloihin, mutta ennen kaikkea lukemattomat itäsaksalaiset menettivät mahdollisuutensa rakentaa uraa ja edetä omassa yhteiskunnassaan, koska he olivat valtion vihollisia vaikkapa vain vastustaessaan kansalaisvapauksien polkemista.
Meillä ongelma ehkä on se, että vakoilun ja ilmiantojen uhrit eivät välttämättä ole Suomessa peräämässä hyvitystä ja maineen palautusta. Viro kärsi valtiona suomettuneen Suomen toiminnasta huolimatta siitä, että jonkinlaista naapuriapuakin sinne annettiin. On mielenkiintoista nähdä, saadaanko sieltä vielä kuulla suoraa puhetta. Eri tiedoista piirtyy kuva, että Suomen ulkoasiainhallinnosta on luovutettu DDR:lle muiden muassa Puolaa vuosilta 1980-81 koskevia asiakirjoja. Olisi kiinnostavaa tietää, millä tavoin niissä kuvattiin Solidaarisuus-liikettä, joka haastoi virallisen valtiovallan. Edistettiinkö luovutetuilla tiedoilla kenties kansalaisyhteiskunnan pitämistä kurissa?
Professori Alpo Rusi, jota koskevista vakoojaepäilyistä tiedämme nähtävästi ilmiannon takia, on tehnyt vakavamman keskustelun lähimenneisyyden kansallisesta läpikäymisestä ensimmäistä kertaa mahdolliseksi. Eliitin keskuudessa kuitenkin varoitetaan eri tavoin mutta varsin yksituumaisesti menneisyyden penkomisesta. Sellainen palvelisi lähinnä joidenkuiden kostonhalua, yritystä kiillottaa omaa kilpeä tai jälkiviisautta. Ei voi välttää kysymästä, ovatko tällaisten kommenttien esittäjät huolissaan omasta puolestaan, tai ainakin aikakautensa, johon he itse ovat olleet syvästi osallisia.
Aivan ensiksi olisi pystyttävä palauttamaan luottamus suojelupoliisin ja sen poliittisten ja oikeudellisten isäntien toimien puolueettomuuteen. Oikeusministeri Johannes Koskinen tarjosi kysymystä supon kassakaapissa olevista Stasi-listoista eduskunnan perustuslakivaliokunnan käsiteltäväksi. On skandaali, että valiokunta ei tarttunut tähän tilaisuuteen.
Sisäministeri Ville Itälän vastauksessa Stasi-listoja koskevaan eduskuntakyselyyn vedotaan yksityisyyden suojanohella valtion turvallisuuteen ja kansainvälisiin suhteisiin perusteena evätä niiden julkistaminen. Kaksi viimeistä perustelua saattava vielä osoittautua melkoisen makaabereiksi, jos käy ilmi, että Stasin verkoissa on ollut ehkä vieläkin merkittävissä asemissa olevia suomalaisia diplomaatteja. Tällä hetkellä ei ole mitään keino vakuuttua siitä, että kaikkia epäilyjä kohdellaan samalla mitalla.
Kaikki viittaa siihen, että poliittiselta eliitiltä on turha odottaa avausta kansalliseen pesänselvitykseen. Se jäänee Suomessakin kansalaisyhteiskunnan tehtäväksi. Oman painolastinsa käsittelyyn ottaneista maista on monia esimerkkejä siitä, kuinka sellaiseen voidaan ryhtyä. DDR:n evankelis-luterilainen kirkko esimerkiksi perusti oman totuuskomissionsa; samaahan voitaisiin harkita suomalaisissa puolueissa. Suomen vuoden 1918 kansalaissodan tapahtumista ehti kulua kahdeksankymmentä vuotta ennen kuin totuutta rohjettiin katsoa kansallisesti silmiin. Voi vain toivoa, että tuoreempiin aikojen pesänselvityksiin päästäisiin nopeammin.
HEIDI HAUTALA
Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen (vihr.).
