On vaikea tuntea elämäniloa, jos pysähtyy pohtimaan, miten ongelmallisissa oloissa melkein kolmannes suomalaisista lapsista joutuu uusimpien tutkimusten mukaan elämään. Vaurauden varjossa kasvaa köyhyys, jonka todellista kuvaa päätöksentekijöiden tuntuu olevan vaikea ymmärtää. Nykyään tuskin löytää yhtään yhteiskunnallista ”pahoinvointia” kuvaavaa tilastokäyrää, joka olisi kääntynyt laskuun. Yhden muistan, kun oikein yritän. Asevelvollisten kunto ei enää ole romahtanut enempää edellisestä vuosikerrasta. [:] Epäilemättä tasapainoisen elämän edellytysten varjeleminen on nyky-yhteiskunnassa vaikeaa. Yksi vanhemmista on jäänyt sivuun työelämästä pysyvästi, toinen on hukkua sen jatkuvasti kasvaviin paineisiin. Perheitä voisi verrata myös erilaisten yhteiskuntien asemaan globaaleilla markkinoilla. Uusimmat havainnot esimerkiksi huumeongelmista kertovat, että riskejä on sekä ulkoisesti erittäin huonosti että erittäin hyvin pärjäävissä perheissä. Tämä paradoksi kertoo, että aineellinen perusturva on hyvinvoinnin ehkä välttämätön mutta ei missään nimessä riittävä edellytys. Viime vuosikymmenten kilpajuoksu talouskasvun perässä on tehnyt paljon tuhoa, jonka korjaamiseen ei ole kykyä, jos ei aina haluakaan. Silti jotkut uskovat vieläkin, että vapauttamalla markkinoita lisää säätelystä onni kukoistaa niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla.
Kaikenpuolisen osattomuuden kääntöpuoli on päätöksentekijöiden pohjaton neuvottomuus. Olen kokenut hyödylliseksi keskustella sosiaalityötä tekevien ihmisten kanssa, koska heillä on paras käsitys siitä, mitä yhteiskunnassamme oikein tapahtuu. Tätä asiantuntemusta ei käytetä päätöksenteossa tarpeeksi hyväksi. Esimerkiksi juuri käsiini saama raportti kertoo, mitä leipäjonoihin jalkautetut sosiaalityöntekijät ovat saaneet selville. Jonoissa ei suinkaan ole kaikkein syrjäytyneimpiä ihmisiä, vaan rationaalisesti ajattelevia kansalaisia. He ottavat toimeentuloturvasta irti sen minkä saavat, mutta rahat eivät kerta kaikkiaan riitä. Leipäjonot ovat myös sosiaalisia tapahtumia, joissa vaihdetaan kuulumisia. Aivan: leipäjono on tietynlainen yhteisö, raportti toteaa. Vakavaan tautiin ei ole helppoa hoitoa. Pahimpien oireiden, kuten nälkäjonojen, poistaminen olisi kuitenkin mahdollista nopeastikin. Perustoimeentuloturvaa, joka on selvästi puutteellinen, pitää korottaa ja lisäksi yhtenäistää niin, että se kestää elämäntilanteen muutokset muun muassa työttömyyden, opiskelun, lastenhoidon ja lisätulojen hankinnan kesken. Perustulo tai kansalaispalkka on suuntaus, jota kohti voidaan siirtyä asteittain tätä vuorottelua helpottamalla. Perustuloa vastustetaan eri perustein, mutta vaihtoehtona on ihmisten jatkuva lannistaminen ja nöyryyttäminen katkeilevalla ja virkavaltaisella sosiaaliturvalla.
Perustoimeentuloturvaa voidaan vahvistaa myös pienillä, mutta purevilla keinoilla. Kunnan antama sosiaalinen laina, vaikka vain muutama tonni, voi pysäyttää henkilökohtaisen talouden syöksykierteen ja antaa uskon omiin kykyihin saada asiat hallintaan. Tällaisten lainojen tuottavuus sosiaalisten voimavarojen lisääntymisenä on luultavasti erittäin kilpailukykyinen muiden sijoituskohteiden kanssa. Lasten tilaa koskevista tutkimuksista on pääteltävissä, että on tehtävä kaikki voitava työ- ja perhevelvollisuuksien yhteensovittamiseksi. Työnantajilta ei tule odottaa vain sitä, että he sietävät pienten lasten vanhempien lyhyempää työviikkoa tai poissaoloa sairaan lapsen takia, vaan, että he kannustavat sellaiseen. Kaikkien työnantajien, ei pelkästään naisvaltaisilla aloilla, on otettava osaa yhteiskunnalliseen vastuuseen, ja juuri näin he voisivat olla mukana ratkaisemassa vakavaa sosiaalista kriisiä, joka nakertaa kohta koko yhteiskunnan perustaa. Jos ongelmana on lapsiltaan poissaoleva aikuinen mies, voi pakollinen isyyslomakuukausi ratkaista paljonkin. Varhainen ja läheinen side omaan lapseen on varmasti vahvan isäsuhteen tae. En kuitenkaan usko, että ydinperhettä tukemalla voidaan pelastaa kaikkea. Perhe on monenkirjava käsite, eikä ydinperhe selviä kaikista nykyelämän paineista yksin. Siksi reseptini onkin monenlaisen yhteisöllisyyden edistäminen. Kun oma vanhempi uupuu, tulisi lapsen lähellä olla suojaverkko ja muita aikuisia. Kaiken päätöksenteon lähtökohdaksi on otettava ajatus laajennetun perheen mahdollisuudesta. Esimerkiksi asuinalueet on suunniteltava siten, että yhteisöillä on mahdollisuus toteutua.
Turun Sanomien kolumni 23.11.2001
