Julkaistu Kalevassa 6.5.2010.[:]
 
Euroopan unionin olemassaolon oikeuttaa se, miten yhteenliittymä pystyy puolustamaan arvojaan yhteen kietoutuvassa maailmassa. Usein jäsenvaltioiden pyrkimykset vievät eri suuntiin aivan perustavanlaatuisissa kysymyksissä, kuten Kosovon tunnustamisessa tai Venäjä-politiikassa. Tähän pyritään Lissabonin sopimuksella saamaan muutos.

Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkeaksi edustajaksi valittiin Catherine Ashton. Korkean edustajan ympärille nyt rakennettavan Euroopan ulkosuhdehallinnon on määrä toteuttaa Lissabonin sopimuksen tavoite luoda EU:lle nykyistä selkeämpi ja yhtenäisempi rakenne suhteissa kolmansiin maihin.
 
Nyt on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että suurien tyhjien sanojen ja kauppapoliittisten intressien sijaan ulkosuhdehallinto rakennetaan tukemaan kaikessa ulkopolitiikassa konkreettisesti EU:n perussopimuksessa sovittuja tavoitteita kuten rauhaa, globaalia kestävää kehitystä, köyhyyden vähentämistä, oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksien kunnioittamista.
 
Korkea edustaja Ashton teki esityksensä 25.3. Ulkoministerit päättivät oman, pitkälti Ashtonin esityksen mukaisen, kantansa 26.4. Nyt meneillään ovat kolmikantaneuvottelut Euroopan parlamentin kanssa.
 
Virallisesti parlamentilla ei ole perustamisen suhteen konkreettista valtaa, koska sitä tulee päätöksessä vain kuulla. Parlamentilla on kuitenkin todellista valtaa rahoitus- ja budjetti- sekä henkilöstösääntöjen kautta. Se myös käyttää tätä valtaa, mikä ärsyttää ulkoministereitä, mutta jälleen kerran parlamentti tuo päätöksentekoon avoimuutta ja vaatii ratkaisuille selkeitä perusteluja. Parlamentin työssä korostetaan ulkosuhdehallinnon läpinäkyvyyttä ja vastuunalaisuutta.

Ministerineuvosto on varsin yksituumainen, mutta niin on parlamenttikin, jossa kaksi esittelijää, saksalainen kristillisdemokraatti Elmar Brok ja belgialainen liberaali Guy Verhofstadt saavat laajan tuen perusteelliselle ja osallistavalle työlleen.

Eri osapuolilla on paljon yhteisiä tavoitteita. Halutaan välttää päällekkäistä työtä, taata henkilöstön korkea taso ja yhtäläinen kohtelu. Kuitenkin kiistakohtia on edelleen.

Parlamentin näkemyksen mukaan ulkosuhdehallinnon on oltava mahdollisimman lähellä yhteisönäkökulmaa edustavaa komissiota, jotta hallitustenvälisyys ja jäsenmaiden eriseuraisuus eivät pääsisi hallitsemaan. Kun korkea edustaja on “kaksoishatutettuna” myös komission varapuheenjohtaja, on hänen tehtävä toiminnastaan selkoa myös parlamentille eikä vain neuvostolle.

Neuvostossa varsinkaan suuret jäsenmaat puolestaan eivät halua menettää otettaan omia etujaan palvelevasta ulkopolitiikasta. Kädenvääntö päätyy toivottavasti kompromissiin, joka toteuttaa Lissabonin sopimuksen tavoitteen yhteisen ulkopolitiikan vahvistamisesta.

Neuvosto on myöntymässä parlamentin vaatimukseen siitä, että unionin tärkeimmät erityisedustajat ja suurlähettiläät tulevat sen ulkoasiainvaliokunnan kuultavaksi ennen lähtöään kentälle, tosin vasta sen jälkeen kun neuvosto on heidät nimittänyt. Parlamentin tarkoitus on estää se, että suurlähettiläiksi nimitetään sopimattomia tai epäpäteviä henkilöitä.

Lissabonin sopimus antaa parlamentille vallan hyväksyä tai hylätä neuvotellut kansainväliset sopimukset. Se vaatii takeita siitä, että kansainvälisiin sopimuksiin liittyvissä asioissa sitä kuullaan jo luonnosteluvaiheessa. Äskettäin parlamentti hylkäsi ilman sen myötävaikutusta neuvotellun SWIFT-sopimuksen, jonka perusteella EU olisi sitoutunut luovuttamaan arkaluontoisia pankkitietoja Yhdysvaltojen turvallisuusviranomaisten käyttöön. Hillary Clintonin puhelinsoitto parlamentin puhemiehelle ei auttanut. Komission uusi neuvottelumandaatti ottaakin viisaasti huomioon lähes kaikki parlamentin huolenaiheet.
 
Uuden ulkopolitiikan johdonmukaisuus
 
Yksi eniten keskustelua herättäneistä sisältökysymyksistä on kehitysyhteistyön asema, eli miten valta ja vastuu jakautuvat ulkosuhdehallinnon ja komission välillä. Kuka päättää Euroopan kehitysrahastosta ja kehitysyhteistyön rahoitusvälineen käytöstä, kehitysyhteistyökomissaari vai ulkosuhdehallinto? Kehitysyhteistyöihmiset korostavat, että Lissabonin sopimukseen kirjattua keskeistä tavoitetta köyhyyden vähentämisestä ei pidä alistaa ulkopolitiikan muille pyrkimyksille. Siksi viimeinen sana pitää olla kehitysyhteistyökomissaarilla.

Toteutumiskelpoiselta vaikuttaa parlamentin esitys, että ulkopolitiikan johdonmukaisuudesta huolehtisi koordinaatioelin, johon kuuluisivat korkea edustaja sekä kehitysyhteistyön, naapuruuspolitiikan ja humanitaarisen avun komissaarit. Kehitysyhteistyöjärjestöt ovat epäilleet, että jopa koko kehitysyhteistyön ottaminen mukaan ulkosuhdehallintoon olisi Lissabonin sopimuksen vastaista. Voikin kysyä, että miksi johdonmukaisuuden nimissä kauppapolitiikka on päätetty jättää sen ulkopuolelle.

Oma tehtäväni on valvoa parlamentin nimissä ihmisoikeusnäkökulman huomioimista kaikessa ulkopolitiikassa. Tarvitaan vahvoja rakenteita tarpeeksi korkealla tasolla. Olen saanut Ashtonilta tiettyjä sitoumuksia, mutta hänen esityksessään ulkosuhdehallinnosta ne eivät näy. Parlamentin esityksessä vaaditaankin mm. erillisen ihmisoikeusosaston perustamista ja ihmisoikeusvastuuhenkilöitä EU:n edustustoihin.
 
Ulkopolitiikan on lähtökohtaisesti otettava huomioon ihmisoikeuksien lisäksi myös sukupuolen vaikutus päätöksiin (ns. gender-näkökulma). Vain systemaattisella koulutuksella voidaan ulkopolitiikka nykyaikaistaa vastaamaan näitä vaatimuksia. Tarvitaan myös eurooppalainen ulkopolitiikan akatemia sekä tutkimuslaitos.

Monet liittävät ulkopolitiikan loputtomiin maailmalla riehuviin sotiin. Jäsenmaat haluavat tuoda ulkosuhdehallintoon lähes muuttumattomana viime vuosina perustetut kriisinhallinnan rakenteet. Parlamentti korostaa, että konfliktien estäminen, rauhan rakentaminen ja muut siviilitoimet on otettava täysivaltaisina mukaan uusiin rakenteisiin.

Rauhanrakentamista edustavien kansalaisjärjestöjen edustaja oli äskettäin huolissaan siitä, että Ashton on “valtavirtaistanut” ihmisoikeudet ja rauhan niin hyvin, että niitä ei edes mainita uuden ulkosuhdehallinnon rakenteissa. Onkin tärkeää, että Euroopan parlamentti ja kansalaisyhteiskunta huolehtivat siitä, että historiallinen mahdollisuus rakentaa aidosti nykymaailman haasteisiin vastaava avoin ja vastuunalainen ulkosuhdehallinto toteutuu.

HEIDI HAUTALA
Euroopan parlamentin ihmisoikeusalivaliokunnan puheenjohtaja (vihr.)