///Keskisuomalainen
Suomen perustuslain suurena linjana on ollut parlamentarismin vahvistaminen ja siihen liittyen presidentin aseman normalisoiminen länsimaisissa parlamentaarisissa demokratioissa vallitseviin mittoihin. Presidentin vahvat muodolliset valtaoikeudet ovat perua Suomen valtiollisen itsenäisyyden alusta, jolloin tasavalta voitti monarkian ja jolloin kansalaissodan voittajat vaativat valtiolaivalle vahvaa peräsintä ehkäisemään kapinoita.[:]
Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksessa siirryttiin miltei normaaliin parlamentaariseen demokratiaan, mutta presidentin valtaoikeuksien osalta uudistus jäi puolitiehen säädettäessä, että ulkopolitiikkaa johtaa presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Tähän liittyy ongelmia. Erityisesti syyskuun 11. päivän jälkeen kansainvälisessä politiikassa on siirrytty ”terrorismisotaan”, jossa on mahdotonta erottaa toisistaan sisä- ja ulkopolitiikkaa. Tätä muutosta Suomessa kuvaa hyvin se, että sisäministeristä on nyt tullut hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan jäsen. Presidenttiä on vaikea istuttaa tähän kuvioon, varsinkin, kun presidentti käytännössä johtaa HUTVAn kokouksia.
Epäselvä tulkinta
Keskustelu parlamentarismista ja presidentin asemasta perustuslaissamme sai uutta vauhtia, kun hallituksen kriisinhallintalakiesitys ajautui perustuslakivaliokunnassa vaikeuksiin. Presidentinvaalien keskellä käytiin kiihkeää keskustelua siitä, tuleeko presidentin sanoa viimeinen sana lähetettäessä suomalaisia joukkoja ulkomaille EU-operaatioihin, vai kuuluuko päätösvalta valtioneuvostolle. Perustuslain tulkinta jäi epäselväksi, ja syntynyt kriisi ratkaistiin säätämällä pysyvä poikkeuslaki, jolla presidentti on viimekätinen päätöksentekijä.
Tämän keskustelun myötä on alkanut syntyä valmiutta tarkastella perustuslakia laajasti seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Tällöin presidentin asema ja rooli erityisesti ulkopolitiikan päätöksenteossa ei voi olla nousematta keskeiseksi kysymykseksi.
Suomen poliittinen järjestelmä on korostetun edustuksellinen, ja tätä edustuksellisen päätöksenteon ensisijaisuutta päätöksentekijöiden suuri enemmistö mielellään korostaa. Siitä huolimatta ei voida välttää länsimaisissa demokratioissa yleistynyttä ajatusta, että edustuksellista päätöksenteko on sen legitimiteetin nimissä vahvistettava ja täydennettävä kansalaisten suorilla osallistumisoikeuksilla. Vuoden 2002 lopulla silloisen oikeusministeri Johannes Koskisen työryhmä esitti, että jo lähitulevaisuudessa Suomessakin harkittaisiin kansalaisaloitteiden ja sitovien kansanäänestysten käyttöönottoa.
Perustuslaki tuumaustauolla
Myös kehitys Euroopan unionin piirissä tukee tällaisia uudistuksia, jotka voitaisiin toteuttaa Suomen perustuslain seuraavassa laajemmassa tarkastelussa. EU-yhdentymisestä on järjestetty 1990-luvun alusta kymmeniä kansanäänestyksiä, ja niistä saattaa tulla osa unionin perustamissopimusten muutosten ratifiointimenettelyn eräänlaista standardia. Nyt tuumaustauon kohteena olevassa EU-perustuslaissa on uutena osallistuvan demokratian innovaationa kansalaisaloite, jolla vähintään miljoona kansalaista merkittävästä määrästä EU-maita voi esittää komissiolle ryhtymistä johonkin heidän mielestään tarpeelliseen, unionin toimivaltaan kuuluvaan uudistukseen.
Suomessakin on todistettu kansalaisten etääntymistä poliittisista puolueista ja vaaliosallistumisen jatkuvasti vähenneen. Kansanvalta 2007 -komitea ei pystynyt esittämään mitään todellisia keinoja kansalaisten luottamuksen palauttamiseksi. Edustuksellisen politiikan räikeimmän demokratiavajeen, väkiluvultaan pienten ja yhä pienenevien vaalipiirien korkean äänikynnyksen, korjaamiseen. Halukkuus lisätä kansalaisten osallistumista päätöksentekoon vaalien välillä oli minimaalinen.
Näin puolueet sahaavat omaa oksaansa, kun ne avaintoimijoina ovat kyvyttömiä vastaamaan ajan uusiin haasteisiin.
*******************
Kirjoitus on lyhennelmä esitelmästä, jonka Hautala piti Jyväskylän yliopiston Studia generalia sarjassa Äänioikeus, demokratia, parlamentarismi.
