Parempi yhteisöllinen arki

///Turun Sanomat

Jos johonkin aatteeseen olen säilyttänyt uskoni aivan nuoruuden idealistisista vuosista alkaen, se on yhteisöllisyys.

1980-luvun alussa erityisesti pohjoismaiset naistutkijat ja arkkitehdit kehittelivät puitteita, joissa ihmiset voisivat helpottaa toistensa elämää arjen eri kohtaamisareenoilla. Oman korttelin piha, ruoka- ja hoivaosuuskunta, koulun tai seurakunnan iltapäiväkerho ovat tätä arjen yhteisöllisyyttä, joka sijoittuu kodin ja suuren maailman väliin.[:]

Asuinalueet, puistot ja julkiset tilat tulisi suunnitella niin, että ihmisten polut kohtaavat ja heidät houkutellaan yhteen. Näin syntyy sosiaalista pääomaa, jolla on todellista merkitystä synnytettäessä uusia innovaatioita ja yritteliäisyyttä.

Liiketalouden alalla on todettu, että työpaikkojen yhteiset kahvihetket ovat erittäin tuottavia myös taloudellisesti. Toisaalta säästöjen nimissä tehdyt joukkoirtisanomiset ovat kansainvälistäkin kiinnostusta herättäneen suomalaisen tutkimuksen mukaan lisänneet jäljelle jäävien kuolleisuutta.

Ja onhan yksinäisyys meidän yhteiskuntamme suurin ongelma, joka verottaa ihmisen kaikkinaista terveyttä ja aiheuttaa moninaisia julkisia menoja. Yhteisöllisyyden ymmärrystä tarvitaan joka sektorilla.

Tänä syksynä käydään kunnallisvaalit. Kun murehditaan kuntien kykyä selviytyä palvelutehtävistään yhä niukemman talouden oloissa, voitaisiin kaikkinaista yhteisöllisyyttä edistämällä saada käyttöön uusia voimavaroja. Mikään ei ole otollisempi areena yhteisöllisyyden kehittämiseen kuin kunta, sen kylä tai kaupunginosa.

En todellakaan väitä, että vapaaehtoistyö ja talkootoiminta on tyhjentävä ratkaisu. Moni kuitenkin liittyisi mielellään asukaskummiryhmään, joka auttaa puiston kukkapenkin hoidossa, kun yhä pienempi joukko työntekijöitä ei ehdi tehdä kaikkea.

Tällaisia kumppanuuksia puuhataan ainakin Helsingissä. Kyläasiamiehen virkoja perustamalla taas on saatu pidettyä vanhoja ihmisiä syrjäkylillä kotonaan, kun apua on saatavissa. Rahaa säästyy ja tyytyväisyys lisääntyy.

Raimo Sailas, jonka tehtävä on vartioida valtion rahakirstua, vaati äskettäin lopettamaan lastaan kotona hoitavan vanhemman oikeuden lähettää isommat sisarukset päivähoitoon. Minusta hänen kannattaisi olla yhtä innokas tukemaan lähiympäristön kohtaamispaikkoja, joissa lasten ja aikuisten sosiaalisuus tyydyttyy tai johon lapsen voisi jättää muutamaksi tunniksi.

Yhteisöllisyys on myös osallisuutta. Istun Kansanvalta 2007 -komiteassa, jonka juhlallinen tehtävä on uudistaa suomalaista demokratiaa. Valtio-oppineet ovat tuoneet siellä esiin yllättäviä mutta hyvin järkeenkäyviä asioita. Edes edustuksellisen politiikan alamäki ei taitu, ellei ihmisille synny aitoa tunnetta siitä, että he ovat kansalaisia ja osallisia omassa yhteisössään.

Suomalaiset ovat tutkimusten mukaan erittäin sitoutuneita perheeseen ja kotiin mutta vain vähän niin sanottuun politiikkaan. Epäilen, että lähiympäristössä vaikuttaminen kiinnostaa huomattavasti enemmän ja että juuri sille pitää luoda edellytyksiä – sekä välineitä.

Kuntapäättäjien ykköshaasteita on löytää uusia osallistamisen keinoja. Pitää ottaa vakavasti se potentiaali, joka piilee kansalaisaktiivisuudessa. Toki sellainen teettää virkamiehillä lisää töitä ja harmaita hiuksia. Silti vuorovaikutusta voidaan opiskella yhdessä.

Tuloksena voisi olla Suomi, jossa yhteisöllisempi ja osallistavampi arki näkyy elämän laadun kohentumisena, menojen säästöinä ja uutena innovatiivisena yritystoimintana.

Heidi Hautala

Kirjoittaja on vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja

Facebook
Twitter
WhatsApp