///Apu

Seison sunnuntai-iltapäivänä bussipysäkillä. Mielessäni pyörii eilen näkemäni Paha maa. Elokuvan Niko on hyvä poika, juuri sellainen, joita olen itsekin nähnyt niin monia. Kaikille ei ole käynyt kovin hyvin. Nikonkin vanhempien voimat ovat loppu. Hän joutuu herkässä iässä tuuliajolle. Hakiessaan turvaa ja tunnustusta Niko joutuu pahasti hyväksikäytetyksi. Aineissa hän voi unohtaa karun arjen ja kokea olevansa arvokas olento. [:]

Yhtäkkiä höristän korviani. Noin kahdeksanvuotias poika sanoo kaksi kertaa vanhemmalle: Minäpä tiedän, että sinä hakkasit veljesi pesäpallomailalla. Isompi vastaa: Mutta et sinä voi sitä todistaa, kun et muista minä päivänä se oli, ja sitä paitsi minä en ollut vielä viittätoista.

Seuraa keskustelu siitä, voiko pesäpallomailalla hakkaamista ollenkaan verrata ampumiseen tai puukottamiseen. Bussissa matkalla Itä-Helsinkiin pojat istuvat isojen reppujensa kanssa vastakkain mitään puhumatta. Luen pienemmän ajatuksia hänen suurista silmistään.

Lamasta on kohta viisitoista vuotta. Suomi elää sen seurauksia, ja ne siirtyvät vielä kolmanteenkin polveen.

Pahan maan ihmiset ovat kaikki olleet kirkassilmäisiä lapsia. Paha olo on siirtynyt heille kuin viestikapula. Nekin, jotka ovat saaneet mahdollisuuden rakentaa elämänsä hyvän koulutuksen ja sivistyksen varaan, voivat menettää kaiken joutuessaan aviokriisiin, julkisen sektorin säästöjen tai rikoksen uhriksi. Yhteiskunnan tarjoama apu pahimmillaan syventää ongelmia. Voi olla sattumasta kiinni, että elämältä romahtaa pohja lopullisesti.

Olen juuri tällä viikolla pohtimassa kolmenkymmenen muun päätöksentekijän kanssa, millainen on Hyvä Suomi 2020. Edessä näkyy pelkkää ylämäkeä. Meistä suomalaisista yhä harvempi käy töissä, kun väestö ikääntyy. Valtiot kilpailevat toisensa puhki alentamalla verotustaan. Hupenevat verovarat kuluvat vanhusten hoitoon. Terveydenhoitomenoista yhä suurempi osa valuu ylipainon ja viinan aiheuttamien haittojen hoitoon.

Pitäisi jo uskoa, että hyvinvointipäätösten tulee ehkäistä ongelmia eikä paikkailla seurauksia. On monta kertaa halvempaa sijoittaa ihmisen kehityksen ratkaiseviin vaiheisiin kuin korjata jälkeenpäin ihmisen vaurioitumisesta seuraavia vahinkoja. Uskon, että Raimo Sailaskin alkaa arvioida hyvinvointimenojen lisäyksiä ja karsintoja niiden pitkäaikaisvaikutusten perusteella. Vain sillä tavalla kasvatetaan kilpailukyvylle tärkeää inhimillistä ja sosiaalista pääomaa.

Kasvatusasiantuntijat vakuuttavat, että erityisesti varhaisvuosiin kannattaa sijoittaa. Liian isot päiväkotiryhmät samoin kuin erityisoppilaiden opetuksen säästöt kostautuvat. Kysyin ystävältäni, nuorisopsykiatri Pirkko Turpeiselta, mikä yksittäinen toimenpide olisi nyt tärkein. Tukea opettajia heidän vaikeassa kasvatustehtävässään, hän sanoi heti.

Uskon vahvasti siihen, että ihminen, jolla on mieluiten lapsena löydetty sisäinen kompassi ja elämässään pienikin tavoite, selviää. Hän on yksinkertaisesti neuvokkaampi ja myös paremmin suojassa erilaisilta riippuvuuksilta.

Jokainen tarvitsee myös tukiverkon, johon kuuluu toisia ihmisiä eikä vain valtio. Ottaisin arjen yhteisöllisyyden edistämisen yhdeksi tulevaisuuden hyvinvoinnin ohjenuoraksi. Suomalaiset osallistuvat ilahduttavan paljon erilaiseen vertaistukeen, joka onkin usein parempaa kuin asiantuntija-apu. Yhteisöllisyyttä voidaan edistää monin tavoin. Kirjastoja ja kouluja lakkautettaessa säästöjen nimissä pitäisi miettiä, voitaisiinko niitä muuttaa koko kaupunginosan tai kyläkunnan yhteisiksi monikäyttöolohuoneiksi ja kohtaamispaikoiksi.

Saksalaiset suitsuttavat Suomea koulutuksen ja kohta kaiken muunkin mallimaana. Pitäisikö heille kohtuuden nimissä esittää Paha maa, kun Aki Kaurismäen tuotanto ei näytä riittävän? Tai ehkä he luulevat, että Suomen koululaitos tekee kaikista ohjaaja- ja kapellimestarineroja tai Jorma Olliloita. Heidän kuuluisi tietää, että Suomessakin vanhempien sosiaalinen asema ja koulutus on jo 1980-luvun alkupuolelta alkanut uudestaan vaikuttaa nuorten selviytymiseen. Tuo g-alkuinen sana, globalisaatio, on vienyt pohjaa pohjoismaisilta tasa-arvopyrkimyksiltä.

Saksan keskustelusta voi silti ottaa jotain opiksi. Opettajien koulutus on Suomessa ilmeisen korkeatasoista, ja opettajia myös arvostetaan. Tätä eivät kaikki täällä tosin uskoisi. Suomi on valinnut viisaasti sellaisen koulun, jossa lapsia ei erotella pysyvästi ammatti- ja korkeakoulu-uralle jo noin kymmenvuotiaina kuten Saksassa.

Pahan maan opettaja-Antin elämä suistuu raiteiltaan poliisivaimon murhan jälkeen, ja hän joutuu kolmen lapsensa kanssa toimeentulotuen varaan. Lapsensakin hän menettää julkiselle vallalle, mutta sitä ennen häneltä menee itsekunnioitus. Sossun maksumääräys ei kelpaakaan ruokakaupan kassalla.

Sosiaaliturvan pitäisi kannustaa eikä lannistaa ihmistä. Nöyryyttävintä on, kun ihminen joutuu selittämään jokaista laskuaan viranomaiselle, jos ylipäätään pääsee tämän puheille ajoissa. Surulliset tarinat kertovat ihmisistä, jotka ovat saaneet pitkän työttömyysjakson jälkeen lyhytaikaisen työn – vain huomatakseen, että eri tuenmyöntäjät ilmaantuvat vaatimaan omaansa takautuvasti. Nykyisten tukien yhdistäminen kansalaisen perustuloksi, jota on myös sanottu kansalaispalkaksi, on otettava taas hyvinvointikeskusteluun.

Mitenkähän Pahan maan Nikon lopulta käy? Välittääkö hänestä enää kukaan?