Vihreän langan kolumni 19/02
Äärioikeiston nousu osoittaa, etteivät äänestäjät siedä vaihtoehdottomuuden politiikkaa loputtomiin.
Eurooppalaisissa vaaleissa on viime aikoina kallistuttu oikealle esimerkiksi Tanskassa, Portugalissa ja Ranskassa. Osaltaan se on heiluriliikettä, tällä kertaa tuskastumista vasemmistovaltaisten hallitusten lupausten ja aikaansaannosten epäsuhtaan. Mutta kun vaalivoittajien joukossa on äärilaitaan asettuvia totaalihaastajia, kuten Jean-Marie Le Pen Ranskassa tai Pim Fortuyn Hollannissa, selitettävää on enemmän. [:]
Itävallassa Jörg Haiderin parin vuoden takainen vaalimenestys oli osittain reaktio konservatiivien ja sosialidemokraattien pari vuosikymmentä jatkuneeseen yhteiseloon. Vaihtoehdon tarve oli huutava. Le Penin suosionkin taustalla on ranskalaisten havahtumista presidentin ja pääministerin kaikenkattavaan yhteishallintaan.
Hämmentävintä on vakiintuneiden vallanpitäjien käsitys siitä, että äänestäjien kärsivällisyys on loputonta. Le Pen ja Fortuyn eivät yrittäneet aseellista kaappausta, vaan tarjosivat vaihtoehtoaan tavallisissa vaaleissa. Fortuynin murha on isku demokratiaa vastaan, ja on pelottavaa, että vasta-argumenttien sijaan murhaaja on tarttunut aseeseen. Tämä on ehdottomasti tuomittava.
Jos Hollannissa on edellisestä poliittisesta murhasta kulunut vuosisatoja, on maan politiikassa viimeksi provosoitu kunnolla 1960-luvulla. Mutta vapaamielisyydestäkin voi tulla kyselemätön itsestäänselvyys. On niitä, jotka katsovat Fortuynin halunneen nimenomaan rikkoa tabuja ja kärjistää, esittäneen oikeita kysymyksiä ja niihin hulluja ratkaisuja. Näin häntä ei välttämättä voi suoraan rinnastaa Le Peniin.
Saattaisiko vaikkapa jo parin vuoden päästä pidettäviin europarlamenttivaaleihin syntyä eurooppalainen, poliittista protestia, EU-vastaisuutta ja ulkomaalaisvihaa yhdistävä yhteenliittymä, nyt kun eurooppalaiset puolueet ovat vähitellen hahmottumassa?
Tämä ei onneksi tule olemaan helppoa. Kansalliset äärioikeistojohtajat ottavat kilvan etäisyyttä toisiinsa aivan kuin kieltäytyen ottamasta houkuttelevaa tarjousta vastaan. Jo kansallisesti eripura on esimerkiksi Saksassa estänyt äärioikeistoa kokoamasta voimiaan vaaleihin. Toisaalta erilaiset uusnatsiryhmät levittävät vihan ja väkivallan sanomaansa yli kansallisten rajojen maan alla ja Internetissä.
Ongelma ei ole katoamaan päin. Häkellyttävän usein poliittiset päätökset suoranaisesti luovat kasvualustaa äärioikeistolle. Vaikka yhteiskuntatieteilijät varoittavat jakamasta kaupunkeja paremmin ja huonommin pärjäävien asuinalueisiin, näin kuitenkin tehdään, Suomessakin. Vaikka kansantaloudet ovat vaurastuneet huimasti, kouluja tuetaan lähinnä verbaalisesti.
Suitsimaton globalisaatio ehtii korjata vielä monia uhreja, kun kilpailu kiristyy. Poliitikot eivät ole kyenneet kovin hyvin todistamaan, että kehitykseen voidaan vastata ylikansallisella politiikalla.
Kenttä on aika vapaa niille, jotka pyrkivät osoittamaan, että myös Euroopan unioni on enemmän osa ongelmaa kuin osa ratkaisua. Illuusioistaan riisutut globalisaation häviäjät rankaisevat päätöksentekijöitä ja antavat heille vielä monta kunnon opetusta vaaliuurnilla, tarvittaessa vaihtamalla äärivasemmalta äärioikealle.
HEIDI HAUTALA
