Tutustuin Mattiin paremmin varsinaisesti vasta vuonna 1988, jolloin hän johti Greenpeacen ensimmäistä Suomen-iskua. Oli saatu vihiä siitä, että Islannista oltiin kuljettamassa meritse Helsingin kautta kiellettyä valaanlihaa Japaniin sushi-ravintoloiden erikoisherkuksi. Pestauduin adhoc-tiedottajaksi operaatioon, jossa valaanlihan matka piti pysäytettämän Helsingin konttisatamaan. En koskaan unohda valkeaa yötä, jolloin kiersimme Greenpeacen pienellä laivalla joukolla Jätkäsaarta ja odotimme hetkeä, kun taitavat kiipeilijät laskivat bannerinsa Saukonpaaden nosturista.
Matti Wuori kuului niihin sittenkin harvoihin 1960-lukulaisiin vaikuttajiin, jotka näkivät ympäristökysymyksen nousevan poliittisen merkityksen. Kun tähän yhdistyi näkemys kansalaisyhteiskunnasta ikäänkuin valtion vastapelurina, oli luontevaa, että Matista tuli ympäristöoikeuksien puolustajien tuki ja turva. Matti Wuoren maine myös sorrettujen puolustajana kasvoi kasvamistaan, ja hän joutui keksimään keinoja kertoa lukemattomille puheilleen pyrkiville, ettei voisi ottaa maailman tai edes Suomen kaikkien sorrettujen taakkaa kantaakseen.
Vihreissä olimme ylpeitä siitä, että Matti Wuori tuli valituksi sitoutumattomana ehdokkaana europarlamentaarikoksi vuonna 1999. Hän oli vilpittömän iloinen uudesta toimintakentästään, jossa hän oli keskellä olennaisia keskusteluja Euroopan ja maailman tulevaisuudesta. Niistä hän välitti teräviä havaintojaan lehtikolumneissaan tänne Suomeen. Matti Wuori avasi monelle ikkunan Eurooppaan, josta näki kauas. Samalla hän suomi omaa maataan valtiouskovaisuudesta ja esitti siirtymistä oikeaan kansalaisdemokratiaan. Yhdessä vaadimme Suomen perustuslakiin muutosta, joka tekisi mahdolliseksi luovuttaa valtiollista suvereenisuutta EU:lle ja muille ylikansallisille järjestöille kansalaisten päätöksellä, eikä tiskin alta kuten nyt. Matti Wuori auttoi Euroopan parlamentin jäsenenä Turkin parlamenttia muuttamaan lakejaan oikeusvaltioperiaatteiden mukaisiksi.
Hänen tärkein työnsä noilta vuosilta oli parlamentin vuotuinen raportti ihmisoikeuksien tilasta maailmassa. Matti otti mittatikuksi sen, miten hyvin sananvapaus toteutui eri maissa. Hän keräsi raporttiin väsymättä tietoja ja kokemuksia suurelta joukolta ihmisiä ja kansalaisjärjestöjä.
Me Matin suomalaiset työtoverit saimme paljon ansiotonta arvonnousua Matin roolisuorituksesta Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa. Tinkimätön heikkojen oikeuksien puolustaja nitisti muutamalla lakipykälällä virkavallan elokuvassa aivan kuin lakituvassakin.
Matti Wuoren viime vuosien kolumneja eri aihepiireistä on koottu kirjaksi, joka ilmestyy tällä viikolla Otavan kustantamana nimellä “Kaikki on totta – kirjoituksia kahdelta vuosituhannelta”. Kolumnit kestävät ajan hammasta hämmästyttävän hyvin, kun yleensä mikään ei ole vanhempi kuin eilinen lehti.
Lauantaina 8.10. Matti Wuoren oli määrä esiintyä Turun kirjamessuilla tulevan kirjansa merkeissä keskustellen allekirjoittaneen kanssa erityisesti Euroopan tulevaisuudesta. Perjantaina sain kiireellisen soittopyynnön ja Matti kertoi olevansa kyvytön lähtemään Turkuun. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tilanne oli vakava. Sovimme, että minä menen kirjamessuille keskustelemaan hänen ajatustensa kanssa.
Se keskustelu jäi viimeiseksi. Jotenkin sen myös aavistin lukiessani Alku ja loppu -otsikon alle lainatun, 1980-luvun puolivälissä päivänsä itse päättäneen Leif Färdingin runon:
“Ei ole teoriaa, joka pitäisi omaksua,/ei kirjoja, jotka näyttävät oppilaalle tien./Ellet löydä alkua itsessäsi,/loppu löytää sinut.” (Maailmaa minä rakastan, 1971)
Kirjan otsikkoessee on päivätty 15.8.2005. Se on loistelias totuuden ja tiedon tarkastelu, joka on lainannut monimielisen nimensä Shakespearelta ja kertoo kirjoittajansa klassisesta sivistyneisyydestä ja eettisestä vakaumuksesta.
Me Matin tunteneet ja hänen kanssaan työskennelleet koemme, että hänen kaltaistaan ei ole toista.
