Olen juuri palannut viikon Lähi-idän matkalta, joka oli ensimmäiseni. Muutamassa päivässä silmät avautuvat aivan eri tavalla kuin seuraamalla tiedotusvälineitä vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen. Olen tästä tilaisuudesta hyvin kiitollinen. Olisin erittäin mielelläni tavannut myös Israelin edustajia, mutta valitettavasti ulkoministeriön virkamiesten lakko esti sen tällä kertaa.[:]
Ensinnäkin saattoi järkyttyä Israelin kansainvälisen oikeuden vastaisesta siirtokuntapolitiikasta. Se on laajaa, suunnitelmallista ja jatkuvaa.
Israelin pystyttämän suojamuurin rakentaminen jatkuu ja katkaisee Länsirannan palestiinalaisten yhteyksiä entistä pahemmin. Perheet jaetaan, viljelijät eivät pääse hoitamaan hedelmäpuuviljelmiään. Muurin ylittämiseksi palestiinalaisten on alistuttava käytäntöihin, jotka saavat kysymään, miten paljon ihmisten ihmisarvoa voi koetella.
Palestiinalaisten pelkona on, että pian siirtokunnat katkaisevat Länsirannan kahtia. Se lisäisi jo nyt kahdessa osassa olevan palestiinalaisalueen pirstaleisuutta. Sen jälkeen Suomenkin tavoitteena olevan kahden itsenäisen valtion ratkaisu voi olla vailla pohjaa.
Sain vihkiä riemuitsevan joukon edessä käyttöön Suomen tukeman vesilaitoksen, joka tuo puhtaan veden kymmenientuhansien palestiinalaisten ihmisten ulottuville. Putket ja uudet pumppuasemat ovat valmiit, mutta perusongelma jäljellä: vesi tulee Israelin siiirtokunnista, joten ne lopulta päättävät, koska vettä saa.
Suomi tukee palestiinalaisia melkein 10 miljoonalla eurolla joka vuosi muun muassa YK:n palestiinalaispakolaisjärjestö UNRWA:n kautta.
Kävin myös Gazassa, jossa 1,7 miljoonaa ihmistä elää pienellä saarretulla maakaistaleella. Tuemme myös Gazan ihmisiä UNRWA:n kautta. Tuella pyritään parantamaan elinoloja muun muassa luomalla työpaikkoja. Laittoman saarron myötä Israel on kieltänyt tuotteiden viennin Gazasta, vaikka kannattavalle tuotannolle olisi siellä mahdollisuuksia.
Olisi tärkeää tehdä arvio siitä, kuinka paljon kehitysyhteistyövaroja ja kehitystuloksia valuu hukkaan Palestiinalaisalueella. Käytännössä saarto ja siirtokuntapolitiikka tekevät tyhjäksi kehitysyhteistyöllä saavutettuja onnistumisia. Tämä on myös veronmaksajia kiinnostava kysymys.
Lähi-idässä vieraili samaan aikaan myös Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry, jolla on tehtävänä saattaa Israel ja Palestiinalaishallinto takaisin neuvottelupöytään. Kuulin paljon epäuskoisia näkemyksiä siitä, onko Yhdysvalloilla sittenkään voimaa puuttua rauhanprosessille tuhoisaan siirtokuntapolitiikkaan. EU on tässä ikävästi jakautunut.
Toinen este on palestiinalaisten oma hajaannus. On tärkeää tukea osapuolten yhteisymmärrystä. Asetan toivoni myös israelilaisten ja palestiinalaisten kansalaisjärjestöjen vuoropuheluun, jota Suomi voi edistää. Arvostan suuresti niitä, jotka tuovat israelilaisia ja palestiinalaisia yhteisten ponnistusten äärelle, voittamaan ennakkoluulonsa ja vihansa.
Ihmisoikeuksien kunnioittaminen voi olla avain konfliktin ratkaisuun. Kaikkia vääryyksiä pitää arvioida samalla mittatikulla. Israel pitää jopa palestiinalaislapsia vankiloissaan, mutta toisaalta tiedetään, että palestiinalaisvankiloissa, erityisesti Gazassa, esiintyy kidutusta. Mitään näistä ei voi hyväksyä. Palestiinalaisten ääriryhmien raketti-iskut Israeliin on tietenkin tuomittava.
Israelilla on oikeutettuja turvallisuusintressejä, mutta valitettavasti se näyttää uskovan, että tilanteen voi lopulta aina ratkaista asein. Kansainvälisen yhteisön tehtävä on osoittaa entistä selvemmin sanoin ja teoin, että usko aseiden kaikkivoipaisuuteen tuottaa vain uusia väkivallan purkauksia, jotka tuhoavat inhimillisen kehityksen edellytykset aina uudestaan maan tasalle.
Kuvia matkaltani voi katsoa ulkoministeriön Flickr-tililtä.
(Teksti on julkaistu Vihreässä blogissa 28.6.2013.)
