Kolumni Maaseudun tulevaisuudessa 2.9.2009
Kemiallis-teknisen viljelyn historia Suomessa on niin lyhyt, ettei uskoisi: pari kolme sukupolvea. Opiskellessani Viikissä 1970-luvulla puutarhatiedettä tätä edistystä puollettiin opetuksessa vielä niin ankarasti, että me luomusta kiinnostuneet harvalukuiset opiskelijat saimme järjestää oman opetuksemme itse. Kutsuimmekin parhaat professorit ulkomailta asti puhumaan kastematojen merkityksestä maan viljavuudelle, orgaanisista lannoitteista ja biologisesta tuholaistorjunnasta.[:]
Sanaa “luomu” ei tuolloin ollut olemassakaan, puhuttiin biologisesta tai orgaanisesta viljelystä. Kaikki tämä tuntuu nyt hieman epätodelliselta, onhan yksi ruokamaailman tärkeimpiä trendejä luomu ja lähiruoka, jotka merkitsevät korkeaa laatua ja aitoja makuja ja joita suosivat huippukokit.
Yhä useampia tavallisia syöjiä luomu kiinnostaa varmasti siksi, että sitä suosiessaan pysyy taatusti erossa geenimuuntelusta ja kemikaalicocktaileista. Vaikka tutkijat kuinka todistelisivat, että vain vilkas mielikuvitus tekee luomusta tavanomaista terveellisempää, ihmiset päättelevät sillä olevan moninaisia hyötyjä niin heille itselleen kuin maailmalle laajemminkin. Jokainen ruokaskandaali tekee työtä luomun eteen.
Helsingin Lasipalatsiin avattu aidon ruoan kauppa Eat & Joy näyttää, missä nyt mennään. Jotta tämä aalto hyödyttäisi myös viljelijöitä, koko markkinaketju on saatava kuntoon. Pullonkaulat viljelijöiltä teollisuuden, kaupan ja suurkeittiöiden kautta kuluttajille on poistettava. Kuvaavaa on, että maassa, jossa luomuviljelyala on kansainvälisesti jopa kärkiryhmää, hiukan alle seitsemän prosenttia, suuri osa luomusta putoaa samaan laariin tavanomaisesti viljeltyjen tuotteiden kanssa. Paljon lisäarvoa menetetään.
Suomessa tuskin prosentti vähittäiskaupan myynnistä on luomua, mutta viime aikoina on tapahtunut ilahduttava käänne parempaan. On silti ponnisteltava lujasti, jotta kuusi prosenttia luomusta ja kymmenen prosenttia elintarvikeviennistä on luomua vuonna 2015.
Luomu ei Suomessa ole saavuttanut kuluttajien valinnoissa sellaista asemaa, joka vastaavissa maissa sillä on. Jokin erottaa Suomen vaikkapa Tanskasta, jossa luomu on jo valtavirtaa.
Tanskassa luomu ei todellakaan häpeile. Sillä on oma kirkas profiili, jonkalaista Suomessakin nyt tavoitellaan luomumarkkinastrategiatyössä, jota koko ketju viljelijöistä teollisuuteen ja kauppaan ja suurkeittiöihin tekee hyvässä yhteisymmärryksessä.
Finfood teki hyvää työtä luomun eteen, mutta EU:n vietyä pohjaa pois kotimaisen ruoan edistämiseltä ylipäätään luomutyökin loppuu organisaatiossa nyt tyystin. On aika löytää uusi toimintamalli, jotta momenttia ei menetetä. Poliittista tahtoa ei pitäisi puuttua, sillä laajalla yhteistyöllä laadittu luomumarkkinastrategia on adoptoitu sekä hallitusohjelmaan että suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelmaan.
Vielä tällä viikolla on tarkoitus hakea ratkaisua ministeri Sirkka-Liisa Anttilan kanssa, johon vetosin viime viikolla tässä lehdessä. Suomeen tarvitaan nyt Tanskan mallin mukainen “luomutalli”, ketterä pieni organisaatio jolla ei ole keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Luomun ei pidä enää häpeillä.
HEIDI HAUTALA
Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen, joka toimii luomumarkkinastrategiatyön vetäjänä.
