///Turun Sanomat
On aika pohtia, veikö kulunut vuosi Suomen ja maailman tilaa hyvään suuntaan ja kohteliko kehitys meitä oikeudenmukaisesti. On vaikea katsoa tulevaisuuteen Aasian luonnonkatastrofin ylitse. Surutyö, jälkipyykki ja jälleenrakentaminen kestävät vuosia.[:]
Saimme kokea, miten kaukaisetkin maailman tapahtumat koskettavat meitä kaikkia. Ilahduttavaa taas oli, että presidentti ja hallitus havaitsivat sanojensa ja tekojensa ristiriidan ja eduskunta lisäsi Suomen panostusta kehitysyhteistyöhön.
Myös ihmisten itsensä aikaansaamat luonnonkatastrofit lisääntyvät, ennen muuta ilmaston lämpenemisen myötä. Napajäätiköt ohenevat ja meren pinta nousee tasaisesti mutta varmasti. Malediivit katoavat meren aaltoihin lopullisesti.
Kilpailukykyäkin on ajateltava kuluvaa tilikautta pidemmälle. Jo nyt hirmumyrskyjen tuhot voivat nielaista yhden saarivaltion kahden vuoden bruttokansantuotteen.
Helmikuussa astuu voimaan Kioton pöytäkirja, joka on tähän asti merkittävin kansainvälinen ympäristösopimus. Vaikka se on vain vaatimaton alku ilmastonmuutoksen hillitsemiselle, se on ainoa pohja vaativammille toimille. Me eurooppalaiset olemme puolustaneet Kioton sopimusta silloinkin, kun sen vastustajat ovat olleet niskan päällä. Jos meidän uskomme pettää, eivät vapaamatkustajat taatusti liity joukkoon.
On ponnisteltava sen eteen, että amerikkalaisetkin alkavat vaatia omilta päätöksentekijöiltään vastuullisempaa asennetta maailmaa kohtaan, olipa kyse Kiotosta tai Irakista. Suomi ja EU ovat valinneet tien, jolla maailman kansat pyritään sitomaan keskinäiseen riippuvuuteen, kansainvälisen oikeuden alaisiksi. On siis vahvistettava YK:n toimintakykyä.
Mutta YK ei kaikissa oloissa kykene – peruskirjansa perusperiaatteiden edellyttämällä tavalla – pitämään yllä kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Kansanmurhaan tai muuhun vakavaan väkivaltaisuuteen on voitava puuttua ilman YK:n turvaneuvoston päätöstä jopa asein, jos muu ei auta.
Viime viikkojen turvallisuuspoliittinen keskustelu osoittaa, että me suomalaiset pidämme kynsin ja hampain kiinni sotilaallisen liittoutumattomuuden illuusiosta. Se on ollut osa kansallista itseymmärrystämme kylmän sodan ajan, mutta käsitteestä ei ole – eduskunnan tuoreen päätöksen mukaisesti – jäljellä muuta kuin että Suomi ei nyt ole liittymässä Natoon. On aika todeta, tarvittaessa arvokkain menoin, että emme kansakuntana enää ole erityistapaus.
Samassa yhteydessä tarjoutuu tilaisuus laajempaan kansalliseen menneisyydenhallintaan: sotavankien kohtalo, menetettyjen alueiden ihmisten kokema vääryys, aina 1980-luvulle jatkunut suomettuminen sekä jälkisuomettuminen nykyisissä Venäjän-suhteissa. Yhtä lailla entiset sosialistimaat tuovat nyt vanhat kipeät asiat osaksi eurooppalaista itseymmärrystä.
Syyskuun 11. päivä 2001 on leimannut myös päättyvää vuotta. Kansainvälinen terrorismin vastainen sota on jatkunut suurin uhrauksin. Kenties se on synnyttänyt enemmän väkivaltaa ja terroria kuin torjunut niitä? Terrorismin torjunnan verukkeella lukuisat hallitukset eliminoivat itselleen kiusallisia oppositiovoimia ja kansallisia vähemmistöjä.
Niin EU:ssa kuin Suomessakin terrorismin vastainen toiminta on tehnyt sisäisestä turvallisuudesta itsetarkoituksen. Avoin yhteiskunta sekä kansalaisten perusoikeudet kuten yksityisyyden suoja eivät paljon paina, kun viranomaisille annetaan valtuudet terrorismin ja siihen liittyvän vakavan kansainvälisen rikollisuuden ennalta ehkäisevään torjuntaan. Jokainen on tämän filosofian mukaan mahdollinen terroristi. Tähän auttaa vain kriittinen kansalaiskeskustelu.
Maamme hallitus toteutti veronalennukset, joiden suuruudesta ei oikeisto-oppositio osannut edes unelmoida. Tupo-ratkaisuun liitettyinä ne suosivat varakkaita ja hyvin toimeentulevia suomalaisia. On käsittämätöntä, että hallituksen vasemmistoa ainakin nimellisesti edustavat voimat eivät vaatineet solidaarisempaa veroratkaisua ja vahvoja toimia köyhyyden poistamiseksi.
Suomella on varaa huolehtia syrjäytyvistä miehistä, yksinhuoltajaperheistä ja maahanmuuttajien kotouttamisesta. Ihmisten ja koko kansakunnan selviytymistä vahvistetaan parhaiten tukemalla hyvää lapsuutta. Suomi on nyt ja vastakin juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki.
