///Ed. Heidi Hautala
Euroopan parlamentin jäsen 1995 – 2003

Asia:     Lausunto hallituksen esityksestä HE 49/2004 vp päästökauppalaiksi sekä laeiksi ympäristönsuojelulain 43 §:n ja Energiamarkkinavirastosta annetun lain 1 §:n muuttamisesta[:]

Päästökauppadirektiivin lähtökohdat ja tavoitteet

Direktiivi on osa EU:n ilmastonmuutosohjelmaa, jonka komissio esitti lokakuussa 2001. Ohjelmassa on yli 40 kustannustehokkaaksi arvioitua tapaa vähentää päästöjä. Päästökauppa vähentää päästöjä vain, kun siihen yhdistyy sitova päästövähennystavoite (päästökatto). Tästä syystä järjestelmää kutsutaan nimellä “cap and trade”.

Suomessa keskeiseksi ongelmaksi on arvioitu Kiotossa v. 1997 sovittu, tiukaksi katsottu taakanjako-osuus (päästöjen palauttaminen v. 1990 tasolle vuoteen 2012 mennessä). Lisäksi ongelmana on pidetty sitä, että unioni on sitoutunut sisäisin päätöksin Kioton pöytäkirjan velvoitteisiin tilanteessa, jossa kilpailijamaat eivät ole niin tehneet. Tästä syystä on jopa esitetty, että päästökauppa peruuntuisi, tai että järjestelmästä luopumiseen pitäisi aktiivisesti pyrkiä.

Hallituksen esitys 49/2004 päästökauppalaiksi astuisi voimaan osin vasta myöhemmin, valtioneuvoston asetuksella, pääasiassa siksi, että sen voimaanastuminen riippuisi komission hyväksynnästä Suomen esittämälle päästöoikeuksien alkujakosuunnitelmalle. Voimaanastuminen riippuu myös siitä, että merkittävän enemmistön jäsenmaista tulisi olla mukana alusta alkaen 1.1.2005.

Esimerkiksi CAN-European kokoamista tiedoista (tilanne 5.5.2004) on pääteltävissä, että merkittävä enemmistö jäsenmaista on pystynyt vähintäänkin esittämään alustavan alkujakosuunnitelman, ja että tilanne paranee viikoittain.

Kioton pöytäkirjan voimaanastumista erityisesti Venäjän ratifioinnin kautta on odotettu pari vuotta. Näkymät ovat tällä hetkellä poikkeuksellisen hyvät, koska EU ja Venäjä näyttävät päässeen sopimukseen keskinäisistä kiistakysymyksistään (EU:n laajenemisen vaikutukset Venäjän ja EU:n välisiin sopimuksiin, EU:n tuki Venäjän WTO-jäsenyydelle). On hyvin mahdollista, että EU-Venäjä -huippukokouksessa Moskovassa 20.-21.5. Venäjä ilmoittaa ratifioivansa pöytäkirjan.

Toisaalta vaikka näin ei kävisikään, EU:n sisäiseksi tarkoitettu päästökauppa on herättänyt huomattavaa kiinnostusta ulkopuolisissa maissa. Direktiivin (25 artikla) mukaan unioni voi solmia sopimuksia järjestelmän yhdistämisestä sellaisten maiden vastaaviin järjestelmiin, jotka ovat Kioton pöytäkirjan liitteen B-maita ja ratifioineet pöytäkirjan. Norja, Kanada ja Japani ovat hyvin kiinnostuneita tällaisesta yhteistyöstä ja komissio neuvottelee niiden kanssa.

Päästökauppadirektiivissä jäi erikseen sopimatta, millä tavalla unionin toimijat voivat hyödyntää Kioton pöytäkirjan joustomekanismeja (JI, CDM). Tästä päätetään ns. linkkidirektiivillä, joka on hyväksytty hallituksen päästökauppalakiesityksen antamisen jälkeen. Toisin kuin alussa näytti, Kioton joustomekanismit voidaan yhdistää unionin sisäiseen päästökauppaan jo v. 2005 alusta lähtien. Tämä voi luoda hieman pelivaraa suomalaiselle päästökauppasektorille, ja sen mahdollisuudet ja vaikutukset tulisikin arvioida eduskuntakäsittelyn aikana.

Linkkidirektiivin yhteydessä on sovittu, että EU:n päästökauppaan voidaan liittää myös vastaavia alueellisia järjestelmiä sellaisistakin valtioista, jotka eivät ole ratifioineet Kioton pöytäkirjaa. Kyseeseen voisivat tulla Yhdysvaltain noin 10 osavaltiota (Kalifornia, itärannikko) ja Australian osavaltioita. Tämä voi kuitenkin sopimuksen mukaan tapahtua vasta, kun Kioton pöytäkirja on astunut voimaan. On luonnollisesti huolehdittava siitä, että ko. alueelliset päästökauppajärjestelmät ovat aitoja “cap and trade” –järjestelmiä.

Yritysmaailmassa on jo syntynyt vapaaehtoisia päästövähennysjärjestelmiä, joihin yritykset – mm. yhteiskuntavastuutaan toteuttaakseen – haluavat ryhtyä (Swiss Re).

Näillä liitännäisillä EU:n päästökauppa-alue voi laajentua. Laajentuminen tulisikin ottaa huomioon mahdollisena lähitulevaisuuden näkymänä, ja sen vaikutukset tulisi arvioida jo alkujakosuunnitelmista päätettäessä.

Toiseksi on tarkasteltava, miten hyvin komissiolle esitetyt alkujakosuunnitelmat toteuttavat direktiivin edellytykset (liite III) ja miten järjestelmä tulisi niiden valossa toimimaan. Alkujakosuunnitelmien taso on vaihteleva, ja päästöoikeuksia halutaan yleisesti myöntää melko runsaasti. Tämä on omiaan johtamaan siihen, että ainakaan alkukaudella 2005-2007 päästökauppa ei toimi kovin ympäristötehokkaasti, ts. se ei välttämättä vähennä päästöjä.

Komissiolle tärkeintä näyttää kuitenkin olevan se, että päästökauppa saadaan käyntiin, eikä ole odotettavissa, että se puuttuisi kovinkaan raskaasti kansallisiin alkujakosuunnitelmiin. Komission kilpailupääosaston voi kuitenkin odottaa kiinnittävän huomiota joihinkin tapauksiin.

Näillä odotuksilla hiilidioksiditonnin hinta tulee jäämään varsin alhaiseksi. Markkinoista ei tule toimivia. Jos ensimmäiselle kaudelle jaetaan ympäristötehokkuuden kannalta liikaa päästöoikeuksia, itse päästövähennykset jäävät toiselle, varsinaiselle Kioton kaudelle 2008-12. Tavoitteet tulevat silloin olemaan erittäin kunnianhimoisia. Voi kysyä, miten järkevää on, että tuolloin valtio ostaisi kansainvälisiltä markkinoilta suomalaisille yrityksille päästöoikeuksia, kun nämä voivat ostaa niitä itsekin. Voi kysyä, miksi teollisuuden energiavero pitäisi poistaa, jos se arvioi tarvittavien lisäpäästöoikeuksien hinnaksi n. 15 milj. eur/v ja kun sen energiaverokertymä on n. 270 milj. eur/v.

Päästökauppalakiesitys ei suhteuta päästökauppasektorin taakkaa muiden kotimaisten sektorien taakkoihin. Jos teollisuus ja energiantuotanto saavat suhteellisen runsaasti päästöoikeuksia, jää huomattava osa taakasta muille sektoreille (kotitaloudet, liikenne), joiden osuus saattaa olla kohtuuttoman suuri. Eduskunnan tulisi edellyttää, että myös näille sektoreille laaditaan sitovat päästövähennystavoitteet, jotka suhteutetaan päästökauppasektorille tulevaan taakkaan.