Politiikassakaan ei pidä koskaan sanoa ei koskaan. Niin yllätyksellisellä tavalla vaalirahoituksen avoimuus on noussut suuren huomion kohteeksi, vihdoinkin. [:]
Pääministeriä myöten on puhuttu poliittisen järjestelmän laajemmasta kriisistä. Olen professori Heikki Paloheimon tapaan taipuvainen ajattelemaan, että kyse on pikemminkin poliittisesta skandaalista.
Kymmenistä puutteellisista vaalirahoitusilmoituksista päätellen suuri osa kansanedustajista katsoo, että lakia voi rikkoa, kunhan ei jää kiinni. Vielä ei tiedetä, mitä kaikkea paljastuu, kun sipulia kuoritaan.
Jo syntyessään epäonnistuneen vaalirahoituksen uudistus saatiin mukaan hallitusohjelmaan, kun Euroopan neuvoston lahjonnanvastainen GRECO oli ryhtymässä arvioimaan Suomen poliittista rahoitusta. Osauudistuksesta on tulossa valmista jo kuntavaalien kampanjointiin. Puolueet suorastaan kilpailevat ehdotuksillaan kampanjakatoista, seuraamuksista ja ilmoitusten valvonnasta.
Katumusharjoitus ei ole kuitenkaan aivan niin perinpohjainen, kuin tästä innosta voisi päätellä. Useimmille puolueille nimenomaan niiden tilikirjojen avaaminen on myrkkyä. Vietäisiinhän sellaisella läpinäkyvyydellä mahdollisuus jatkaa elämää aivan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Vaalirahoitusuudistuksen toisessa vaiheessa on nimenomaan puoluerahoituksen mahdollistamat takaportit suljettava.
Kuin sattumalta kohu syntyi syksyn kuntavaalien lähestyessä. Vaikuttaa siltä, että vaalirahanpesuun luotu Kehittyvien maakuntien Suomi ry on pyrkinyt edistämään taustatahojensa mahdollisuuksia päästä rakentamaan edullisimmille liikepaikoille.
Kunnillahan on kaavoitusmonopoli. Kestävää yhdyskuntarakennetta korostava, melko tuore maankäyttö- ja rakennuslaki asettaa sille rajansa, jota ei ehkä ole aikaisemmin tiedostettu. Asuntoministeri Janne Vapaavuori kohautti ilmoittaessaan, että Vihdin Ideapark on lainvastainen suunnitelma.
Rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio on kiinnittänyt huomiota siihen, että toimiessaan kunnan luottamustehtävässä kansanedustaja ja ministeri toimii virkavastuulla, ja häneen voidaan soveltaa virkamiehen lahjomaa koskevia, suhteellisen ankaria rikoslain pykäliä.
Kansanedustajan lahjomapykälät kirjoitettiin rikoslakiin vasta vuonna 2002 YK:n korruptionvastaisen sopimuksen siihen velvoittaessa. Pykälät on kirjoitettu niin väljiksi, että näyttöä lahjan ja sillä haettavan edun konkreettista yhteyttä on hyvin vaikea osoittaa. Ne eivät sitä paitsi koske kansanedustajaehdokasta. Myös näihin pykäliin on syytä palata, kun vaalirahoitussäädöksiä nyt uudistetaan.
Keskustelussa on toisteltu, ettei vaalirahoituksessa ole mitään pahaa. Olen toista mieltä. Vaalirahoitus on kasvanut vaali vaalilta. Ei ole liioittelua puhua kilpavarustelusta. Moni nuorempi ja vähävaraisempi ehdokas ja puolue tulee hyötymään siitä, että vaalirahoituksen avoimuuden myötä vaalikampanjat halpenevat.
Keskuskauppakamari on sitoutunut moniin yritysmaailman kansainvälisiin sääntöihin, jotka korostavat poliittisen rahoituksen täydellistä läpinäkyvyyttä. Tukea voi antaa ja ottaa, jos sen voi tehdä päivänvalossa.
Vaalirahoitusskandaali osoittaa, että talouselämän kansainvälisistä suosituksista ei ole ollut hyötyä. Hyvinkin suuri vaalirahapotti on jäänyt tunnistamatta. Politiikan läpivalaisu vaatii nyt sitä, että Keskuskauppakamari laatii suomalaisille yrityksille avoimuudesta suositukset, joihin yritykset voivat julkisesti sitoutua. Sen ne ovat velkaa asiakkailleen. Useimmat eivät halua tehdä sohvaostoksillaan politiikkaa.