///Postimees – lehti
Putinin Venäjä näyttäytyy viisitoista vuotta Neuvostoliiton lakkaamisen jälkeen kuukausi kuukaudelta yhä ongelmallisemmalta naapurilta Euroopan unionille, joka itsekin vasta pohtii, miksi oikein on olemassa ja millä oikeutuksella erityisesti kansalaistensa edessä. Ystävyyden öljyputki tukkeutui kahden ystävyksen jo välirikolta näyttävään kiistaan. Financial Times kirjoitti osuvasti 9.1.: Venäjän pitäisi jo ymmärtää tulla järkiinsä Valko-Venäjän ja Euroopan unionin Venäjän suhteen. [:]
Ekonomistit todistavat keskiluokan synnystä Venäjällä yllättävänkin voimallisesti vuoden 1998 valuuttaromahduksen jälkeen. On hienoa kuulla Helsingin kaduilla ja ravintoloissa tavallisista suomalaisista millään tavalla poikkeavien ihmisten puhuvan venäjää. Keskiluokan synty ei Venäjällä ole johtanut sosiologien tähän kehitykseen liittämiin myönteisiin seurauksiin: yhteiskunnan vakautumiseen, vaurauden tasaisempaan jakautumiseen ja vapaamielisyyden lisääntymiseen.
Venäjää nakertaa piittaamattomuus massiivisen väestönosan köyhyydestä, joka ruokkii autoritaarisuutta ja kääntää murhaavat katseet vääriin kohteisiin. Valtion omaisuudella rikastunut uusi yläluokka saa porskutella rauhassa ja ostella taloja Lontoon hienostokaupunginosista. Talouskasvun hedelmistä osattomaksi jääneen köyhälistön parissa viholliskuvat ovat vallanpitäjille harmittomammissa kohteissa: georgialainen syntyperä saattaa ihmisen oikeudettomaan tilan. Presidentti Putinilta ei ole tavatonta kuulla, että “kantaväestön oikeudet on toki turvattava ensin”. Uutta kansallista identiteettiä rakennetaan näin vihan varaan. Myös vanhat epäluulot länttä kohtaan on palautettu.
EU:n arvokuilun paljastaa raa’immassa valossa suhtautuminen kansalaiseen ja hänen oikeuksiinsa suhteessa valtioon. Euroopan unioni rakentuu liberaalidemokraattiselle näkemykselle siitä, että valtion tulee taata kansalaiselle tietyt perustuslailliset oikeudet, joita puolustaa oikeuslaitos. Venäjällä valtio “suvereenin demokratian” periaatteiden nimissä säännöstelee kansalaisten oikeuksia valtion turvallisuuteen ja muiden vallanpitäjien tulkinnalle täysin avoimien tarkoitusperien toteuttamiseksi.
Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuin saa eniten valituksia juuri Venäjältä. Maa on saanut useita tuomioita esim. armeijan tshetsheenisiviileihin kohdistamasta kidutuksesta ja murhaamisesta, mutta sen suvereenisuudelle ei sovi korjata mekanismeja sellaisiksi, ettei vastaavia rikoksia ja oikeudenloukkauksia enää tapahtuisi. Päinvastoin, ne, jotka ovat kannelleet Venäjän valtiota vastaan, ovat joutuneet vainon, jopa murhan kohteeksi. Juuri ennen joulua duuma kieltäytyi – ainoana EN:n jäsenmaana – ratifioimasta pöytäkirjan, jolla on tarkoitus nopeuttaa tuomioistuimen toimintaa oikeuden tehokkaammaksi jakamiseksi.
Lännessä on tapana todeta, että Venäjältä ei voi odottaa liikoja, koska se ei ole historiansa aikana saanut aikaa kehittää demokratiaa. Jotkut ovat taipuvaisia hyväksymään, että Venäjän demokratia on “omanlaisensa”.
On väärin päästää Venäjä näin vähällä. Väärin se on nimenomaan niitä venäläisiä kohtaan, jotka uskoivat Venäjän sitoutumisen Euroopan neuvoston kaltaisiin kansainvälisiin järjestöihin takaavan heille sellaisia oikeuksia, joista mekin nautimme.
Mihail Hodorkovskin kansainvälinen puolustusasianajaja Robert Amsterdam on muistuttanut, että länsimaisten yritysten oma etu vaatii niitä toimimaan oikeusvaltiollisuuden ja demokratian puolesta Venäjällä, ei katsomaan toisaalle. Amsterdamin mielestä EU on väistänyt vastuunsa Venäjän kehityksestä kieltäytyessään tutkiskelemasta, miten eurooppalaiset yritykset osallistuvat Venäjän korruptioon, joka monien asiantuntijoiden mukaan on Putinin aikana kasvanut moninkertaiseksi. Hän myös kehottaa vaatimaan Venäjältä täyttä avoimuutta ja vastavuoroisuutta energiabisneksessä tavoitteena energiamarkkinoiden yhdentyminen yhteisesti sovituilla ehdoilla.
Venäjää ei pidä pelätä vaan se on kohdattava. Suurin uhka Venäjä on omille kansalaisilleen, sen heihin kohdistama mielivalta, jopa valtioterrorismin kaltainen toiminta, joka edelleen on vallalla Tshetsheniassa toisin kuin Venäjä uskottelee. Puolustamalla kansalaisten oikeuksia Venäjällä estämme parhaiten myös Venäjän muodostumisen uudestaan uhkaksi naapureilleen.
Venäjää on suorasanaisesti muistutettava sen velvollisuuksista eurooppalaisena maana. Suora puhe onkin viime aikoina lisääntynyt sitä mukaa kuin huoli Venäjän takaperoisesta oikeusvaltiokehityksestä on selvinnyt muillekin kuin Virolle, Liettualle, Latvialle ja Puolalle.
Jopa Suomi, jonka valtiojohto vieläkin pyristelee neuvostoaikana omaksutun varovaisuuden kourissa, on rohkaistunut esittämään ennenkuulumattomia arvioita naapurimaastamme Venäjästä. Niin presidentti Tarja Halonen kuin pääministeri Matti Vanhanen esittivät lopulta EU-puheenjohtajakauden viimeisinä viikkoina huolensa kehityksen suunnasta. Näen tässä myönteistä eurooppalaista vaikutusta.
Viime kuukausina Venäjän viralliset edustajat ovat omaksuneet taktiikan, että hyökkäys on paras puolustus. Jos Venäjää arvostellaan korruptiosta, todetaan, että Espanjassa sitä vasta onkin. Venäjän turvallisuusviranomaisilla on yhä enemmän havaintoja siitä, että länsimaat ovat soluttaneet vakoilijoita maassa toimiviin kansalaisjärjestöihin. Poliittisia murhia tapahtuu jokaisessa maassa. Jne.
Lännen keskustelupiireissä osataan kyllä puhua venäläisistä, mutta vähemmän puhutaan venäläisten kanssa. Venäjää ja venäläisiä ei ylipäätään tunneta. Viro on tässä tietysti poikkeus, jossain määrin sellainen on myös Suomi. Anna Politkovskaja sanoi aina, että Suomessa häneltä ei kysytä aivan täysin omalaatuisia kysymyksiä Venäjästä.
Viime syksynä oli tarkoitus aloittaa neuvottelut EU:n ja Venäjän Putinin sanoin “uuden sukupolven” yhteistyösopimuksesta. Ei ollut mikään katastrofi, että Puola kieltäytyi antamasta lupaa neuvottelujen aloittamiseen jouduttuaan lihantuontikiistaan Venäjän kanssa. Vanha sopimus jatkuu automaattisesti.
Lihaepisodi tietysti paljasti heikkouden, jota tosin on ollut vaikea salata: EU ei pysty sopimaan yhteisestä Venäjän-politiikasta. Toisen heikkous on toisen vahvuus: Kun Putin on ensin hajottanut EU:n, hän lyö karateiskunsa sen keskelle ja kävelee sitten voittajana pois EU-huippukokouksista.
Vakavampaa sooloilua edustaa Itämeren kaasuputki, jonka kansainvälinen ympäristöarviointi on meneillään. Euroopan parlamentti on viime vuoden lopulla esittänyt, että EU:lle on laadittava Itämeri-strategia. Jos unionilla olisi sellainen, kaasuputken ja siihen liittyvien ympäristö- ja turvallisuusongelmia olisi käsitelty yhteisellä foorumilla eikä Putinin ja Schröderin kesken. EU:n pohjoisen ulottuvuuden ohjelmassa on selvä paikka Itämeri-strategialle.
Venäjästä on tulossa WTO:n jäsen. Tämä on omiaan pakottamaan sen reilumpaan peliin ulkomaisten yhtiöiden kanssa. WTO:n jäsenmaa ei myöskään voi noin vain osoittaa kaasuaseella yhteistyökumppaneitaan, tai vaatia esteetöntä pääsyä näiden yritysten osakkaaksi, jos se samalla estää näiltä vastaavat oikeudet.
Uutta sopimusta ei pidä solmia ennen kuin perusasiat on selvitetty. On torjuttava käsitys, jonka presidentti Putin esitti EU-Venäjä-huippukokouksen aattona (Financial Times 22.11.06): “Yhteisistä arvoista puhuttaessa on kunnioitettava Euroopan kansojen (civilization) historiallista monimuotoisuutta. Olisi hyödytöntä ja väärin yrittää pakottaa keinotekoisia “standardeja” toinen toisillemme.”
Kysehän ei ole mistään keinotekoisista standardeista vaan kansainvälisissä järjestöissä yhdessä sovituista oikeusnormeista.
On myös aivan normaalia sopia rajoista ennen kuin sovitaan tiiviimmästä yhteistyöstä. Viron ja Latvian on saatava rajasopimuksensa vahvistettua Venäjän federaation kanssa mahdollisimman pian – muun EU:n tuella, onhan kyse todella yhteisestä ulkorajasta. Tältä ei ole aina tuntunut, kun on seurannut Brysselin asennetta avoimeen rajakysymykseen.
Vierailin joulukuussa duumassa varapuhemies Oleg Morozovin vieraana. Kutsun olin saanut arvosteltuani kesäkuussa Suomen eduskunnan 100-vuotisjuhlissa Venäjän demokratiavajetta tavalla, joka aiheutti tilaisuudessa sensaation.
Moskovassa väittelimme demokratiasta ilman totunnaisia kohteliaisuusfraaseja.
Morozov myönsi, että Venäjällä tarvitaan muun muassa federaation ihmisoikeusvaltuutettu Vladimir Lukinin ehdottama riippumaton tv-kanava. Hän tunnusti, että oikeuslaitoksessa on ongelmia. Kun tuli puhe poliittisesta oppositiosta, hän kyseli, kenelle oikein kuvittelin hänen Yhtenäinen Venäjä -puolueen uskaltavan luovuttaa vallan: Vladimir Zhirinovskille, tai ehkä Garri Kasparoville?
Oikein hätkähdin, sillä demokratiassahan valtaa ei peritä, se ansaitaan vaaleissa. Oppositio on olemassa sitä varten, että se muistuttaa hallitusta sen heikkouksista ja auttaa sitä hallitsemaan paremmin.
Kremlin ulkopuolella vaikuttavat poliittiset ryhmät – oppositio – vaiennetaan keinoja kaihtamatta. Oppositiovoimia pilkkaavan varapuhemies Morozovin Yhtenäinen Venäjä on saanut aikaan sen, että puolet Venäjän puolueista lakkautettiin vuoden vaihtuessa, koska ne eivät onnistuneet täyttämään lain määräyksiä esim. 50.000 jäsenen vähimmäiskoosta. Kun tällainen kirurginen toimenpide epäilemättä entisestään etäännyttää venäläisiä politiikasta, on vaalilaista äskettäin poistettu vaatimus, että äänioikeutetuista vähintään 25 %:n on annettava vaaleissa äänensä.
Hajanaiset oppositioryhmät ovat silti alkaneet löytää toisiaan nimikkeen “eri tavalla ajattelevat” alla. “Toinen Venäjä” on väljä sateenvarjo, jonka alla ovat kokoontuneet niin viimeiset liberaalit, kommunistit, kansallisbolshevistit kuin globalisaatiokriitikotkin.
Tämän vuoden lopulla Venäjällä pidetään parlamenttivaalit. Ennen sitä on odotettavissa vielä monta yllätystä. Aivan ilmeisesti Kremlissä käydään taistelua Putinin jälkeisestä vallasta, myös turvallisuuspalveluihin lukeutuvien hämärien voimien avulla, paitsi maan rajojen sisällä myös niiden ulkopuolella.
Venäjän kansa ansaitsee opposition siitä yksinkertaisesta syystä, että sillä tavalla se saa myös paremman hallituksen, joka pystyy paremmin huolehtimaan sen tarpeista. Ei ole mitään syytä ujostella ja pidättäytyä tukemasta Venäjän vielä heikkoa demokraattista oppositiota. Osa on joutunut pakenemaan maan rajojen ulkopuolelle. Venäjän johdon on ymmärrettävä, että puhe suvereenisuudesta ei ole tästä madaltuneiden rajojen maailmasta. Myös kansalaisyhteiskunta ylittää valtioiden rajat, ja sillä hyvä.
Eurooppalainen kansalaismielipide on aidosti järkähdellyt Venäjän tapahtumista. Venäjä on tullut kehityksessään vaiheeseen, jossa sen talouskaan ei voi kehittyä, jos se tukahduttaa vapautta rakastavissa ihmisissä piilevän luovuuden. Sellaisista ihmisistä maailmantalous kilpailee.
Venäjä tarvitsee EU:ta vähintään yhtä paljon kuin EU tarvitsee Venäjää. Pessimistisistä arvioista huolimatta mahdollisuuksien ikkuna Venäjälle on nyt hetken aikaa auki. Vaikuttakaamme nyt.
HEIDI HAUTALA
Kirjoittaja on Suomen eduskunnan Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja ja entinen Euroopan parlamentin jäsen (1995-2003). Hän on tehnyt aloitteen Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin perustamisesta tukemaan Venäjän kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiakehitystä.
