Euroopan teillä saattaa ensi kesänä tavata itävaltalaisia turisteja, joiden auton A-kilpi paljastaa, etteivät sen omistajat ole äänestäneet Haideria. Tämä voi olla viisasta. Neljäntoista EU-maan ministerien boikotti on jo toiminut esimerkkinä ranskalaisille koululaisille, jotka eivät enää tervehdi itävaltalaisia kollegojaan. Ministerit ovat käynnistäneet ainutlaatuisen ruohonjuuritason kampanjan, jossa eurooppalaisilla sosiaalidemokraateilla on keskeinen rooli. [:] Mistään vastaavasta ei tietenkään osattu edes uneksia viisi vuotta sitten, kun suurvalta Ranskan mahtava presidentti oli ryhtynyt tekemään ydinkokeita kaukana merten takana. Kyseessähän oli sama Chirac, jonka tahdosta Itävaltaa ryhdyttiin saartamaan. On tosiaan vähän outo ajatus, että muiden EU-maiden ulkoministerit ja presidentit olisivat laittaneet Ranskan kättelykieltoon, tai esiintyneet ydinkokeiden vastaiset Greenpeace-paidat päällään virallisissa kokouksissa. Mutta ei, miljoonat tavalliset ihmiset eri puolilla maailmaa laittoivat sen sijaan ranskalaiset viinit juomakieltoon ilman minkäänlaista komennusta keskusjohdolta. On sittenkin parempi, että hallitukset eivät ala ottaa mallia aktivisteilta sen paremmin kuin aktivistit hallituksiltakaan. Ranskalaiset viinit vapautettiin vähin äänin boikotista, ja italialaiset viinitkin todettiin juomakelpoisiksi. Tässä lieneekin suurin ero hallitusten käynnistämään Itävalta-boikottiin. Ainoa kunniallinen hetki sen lopettamiseen taisi kiitää ohi, kun presidentti Klestil nimitti hallituksen.
Tai ehkä Itävallan hallitus tekee sen vielä itse. Kansa ei kauaa rakasta hallitusta, jonka ministeri vaatii Jaguaaria virka-autokseen arvosteltuaan ensin entisiä vallanpitäjiä näiden etuoikeuksista. Joidenkin mielestä keskustelun osapuolina ovat olleet fasismista ja rasismista aidosti huolestuneet ihmiset sekä muotoseikkojen vaalijat. Olisi mukavampaa, jos tunnustettaisiin, että keskustella voi sekä että. Muotoseikkoihin kuuluu nimittäin sellainenkin periaatekysymys, riittääkö valtion kannan muodostamiseen kaksi henkilöä. Olin hieman hämmästynyt, kun vihreä eduskuntaryhmä katsoi, että ainoa muotovirhe Itävallan vastaisista toimista päätettäessä oli se, ettei presidenttiä konsultoitu asiasta etukäteen. Kansanedustajien ei tulisi typistää tällä tavoin omaa valtaansa. Tuoreessa muistissa on, kun Suomen piti ottaa kantaa Naton silloisen pääsihteerin, Javier Solanan nimittämiseen EU:n ulkopoliittiseksi edustajaksi. Silloin pääministerillä tosin oli tilaisuus keskustella asiasta itsensä presidentin kanssa. EU:ssa on ollut tapana se, että jos päätöksiä ei saada teetettyä unionin virallisilla elimillä kuten ministerineuvostolla, kikkaillaan uusi kokoonpano. Sillä tavalla syntyi muun muassa Schengen eli alun perin viiden maan sopimus keskinäisten rajojensa avaamisesta. Järjestely ei ollut juuri minkäänlaisessa demokraattisessa valvonnassa ennen kuin se sulautettiin unioniin. Itävallan tapauksessa keksittiin, että kyse olikin neljäntoista maan kahdenvälisistä suhteista Itävallan kanssa.
Mitä seuraavaksi? Suhteellisuudentajun puutettakaan ei voi pitää vähäpätöisenä muotoseikkana. Missä ovat viidentoista maan hallitusten kahdenväliset toimet Venäjää vastaan, joka ei vieläkään ole lopettanut yhä tarkemmin dokumentoitua kansanmurhaansa Tshetsheniassa? Entäpä jos Suomen tiukka ulkomaalaispolitiikka ja viranomaisten leväperäinen suhtautuminen ulkomaalaisiin kohdistuvaan syrjintään ja väkivaltaan nousevat myös eurooppalaiseksi puheenaiheeksi? Itävallan tapaus osoittaa ainakin sen, että aidosti eurooppalainen kansalaiskeskustelu on sittenkin mahdollista. On miljoona syytä tiivistää suhteita niiden itävaltalaisten kanssa, jotka eivät kannata fasismia tai rasismia ja jotka kärsivät jo uuden hallituksen otteista. Ympäristöministeriö on lakkautettu, tasa-arvoasioiden statusta alennettu, kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksia kavennettu. Tämä Itävalta tarvitsee nyt kaiken tukemme.
Vihreän langan kolumni 24.03.2000
